KAR Oy (2010–2011)

6 sivua: Valokuvavalmistamo KAR | Mikrofilmidigitoinnin valmiit ratkaisut | Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer | KAR Oy:n ensimmäinen massadigitointihanke | Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer | Lasinegatiivien digitointi, arkivointi ja vedostaminen Valokuvavalmistamo KAR:ssa / Klaus A J Riederer

Valokuvavalmistamo KAR (2011)

KAR Oy jatkaa KAR:n (ammatinharjoittaja Klaus A J Riedererin) toimintaa, joka on toiminut virallistettuna vuodesta 2002 lähtien. Aputoiminimella Valokuvavalmistamo KAR (Fineart Printmaking KAR, Bildtillverkning KAR, Fotographie Fertigung KAR, Photographie production KAR) KAR Oy tarjoaa valokuva & graafisen alan korkealuokkaisia täysin räätälöityjä palveluja yrityksille, museoille, taiteilijoille, valokuvaajille, yksityishenkilöille jne. kilpailukykyiseen hintaan. Pääpaino on tietokoneavusteisessa pigmenttivedostamisessa, johon sisältyvät kaikki esityöt (digitointi) ja jälkikäsittelytyöt (pohjustaminen, kehystäminen jne.). Toisin sanoen, kaikki työt mitkä liittyvät nykyajan kuvataideteosten valmistamiseen.

Yksityisyrittäjä Klaus A J Riederer toimii myös itse taiteen ja graafisen alan sisällöntuottajana: hän on tehnyt aktiivisesti keikka- ja taidevalokuvausta vuodesta 1996 lähtien. Hänellä on takanaan noin 30 omaa taidenäyttelyä; v. 2008 niitä oli kolme + yksi vakituinen. Vuonna 2009 hänellä oli yksi: Alaston totuus. Hän on lähes poikkeuksetta itse valmistanut kaikki omat näyttelyvedoksensa (MV, Ciba/Ilfochrome, dye / pigmenttivedokset).

KAR Oy:n toimialana ei ole kuitenkaan pelkästään graafisen alan palvelut. Yrittäjä, Ihmisen suuntakuulosta vuonna 2005 väitellyt TkT Klaus A J Riederer, tarjoaa myös ammattiäänentoiston alalla räätälöityjä palveluja, kuten kaiutin-, kuuloke-, jne. sähköakustisia mittauksia, mittauslaitteiden valmistusta ja välitystä, konsultointia ja tieteellistä tutkimusta aputoiminimellä KAR Audio (KAR Audio, KAR Ljud & Akustik, KAR Ton & Akustik, KAR Son & Acoustique). Tämän lisäksi KAR Oy tarjoaa myös muita (kaikkia laillisen liiketoiminnan mukaisia) palveluita.

Alla läpikäydään Valokuvavalmistamo KAR:n kuvavalmistuksen työnkulkua.

Kuvantuotto ja -käsittelykalusto (ote)

Digitointilaitteiston hankintakriteerit

Kokonaisvaltaisena kriteerinä on ollut löytää hyvin korkean (osin laitteista riittävän) teknisen laadun tuottavat laitteet kohtuullisella hinnalla. Yleiskäyttöisyys on ollut myös tärkeä kriteeri; aiemmin merkittävänä tekijänä on ollut hinta, nyttemmin tuotantotekniset ominaisuudet: nopeus, laatu, toimintavarmuus, automaattisuus, huoltovapaus jne.

Osa laitteista on hankittu käytettynä, missä on säästetty hankintahinnassa, mutta oman työpanoksen kustannuksella. Tietoa laitteista ennen niiden varsinaista hankintaa on kerätty huomattavia määriä internetistä, muilta käyttäjiltä, messuilta, omiin kokemuksiin pohjautuen jne. Sittemmin laitekantaa on päivitetty jo useampaan otteeseen, ja niinpä osaa hankintoja on pohjustettu useita vuosia.

Osin laitteita on viritetty omaan käyttöön paremmin soveltuvaksi. Tässä pohjana on ollut oma useiden vuosikymmenten vankka kokemus (tieto)teknisten laitteiden säätämisestä ja vielä osaavimpien henkilöiden apu.

Digitointikalusto

• Minolta Dimage Scan Multi -negaskanneri (+ kinodiasyöttölaite). Suurin tarkkuus 2860 dpi (135), 1200 dpi (120), 16 bit RGB.
  • Suurin skannausala 6*9 cm2; 120 syöttöalustassa anti-newton lasi.
  • Hankittu 1997, poistettu tuotannosta 2005.
• Fuji Lanovia C-550 -skanneri. Suurin tarkkuus 5000 dpi kaikkialla (stichaava kone, todellinen tarkkuus vähintään 95 % ilmoitetusta), 16 bit RGB / CMYK.
  • Suurin skannausala A3+ (350×470/350×455 mm), myös 3-D kappaleet (alle 5 kg, korkeus noin 30 mm).
  • Liittämällä useita skannauksia yhteeen (sähköisesti kuvankäsittelyohjelmalla) jopa 66×183 cm2 kokoiset originaalit voidaan siirtää digitaaliseen muotoon erittäin suurella resoluutiolla (5000 ppi).
  • Käytössä on filmien märkäskannaus (Kami skannausnestettä käyttäen).
  • Hankittu 2005.
• Agfa XY-15, Agfan OEM-versio laittesta Fuji Lanovia C-550 -skanneri. Suurin tarkkuus 5000 dpi kaikkialla (stichaava kone, todellinen tarkkuus vähintään 95 %, kenties 100 %, ilmoitetusta), 16 bit RGB / CMYK.
  • Speksit hyvin pitkälle samat kuin Fujin koneessa, tosin softa hyvin erilainen kuin Fujilla, millä on suuri merkitys käytännössä.
  • Suurin skannausala A3+ (350×470/350×455 mm), myös 3-D kappaleet (alle 5 kg, korkeus noin 30 mm).
  • Liittämällä useita skannauksia yhteeen (sähköisesti kuvankäsittelyohjelmalla) jopa 66×183 cm kokoiset originaalit voidaan siirtää digitaaliseen muotoon erittäin suurella resoluutiolla (5000 ppi).
  • Käytössä on filmien märkäskannaus (Kami skannausnestettä käyttäen).
  • Hankittu 2009.
• flexScan, nextScan Inc.:in valmistama mikrofilmi/korttiskanneri. 8192 pikselin CCD kamera digitoi lennossa 30-metrisen 35 mm mikrofilmirullan noin 12 minuutissa.
  • KAR Oy:n / TkT Klaus A J Riedererin modifioimalla skannerilla, lisälaitteilla ja metodeilla päästään 24/7-tuotannossa  yhden miehen tekemänä yli miljoonan ruudun vauhtiin kuukaudessa, sis. raakadigitoinnin, ruutujen rajauksen ja käännön, älykkään jälkikäsittelyn (mm. tekee lukukelpoisiksi alivaloittuneet ruudut), metadatan lisäyksen, kansiorakenteiden luomisen ja laaduntarkastuksen; tuotantomenetelmät hiottu hankkeessa, jossa digitoitu yhteensä noin 3 miljoona ruutua. Hankittu 2010.
• Zeutschel OS-5000, 8-bittinen harmaasävysävyplaneettaskanneri. 5150 pikselin CCD kamera digitoi A2-kokoisen alkuperäisen noin kolmessa sekunnissa 300 dpi:lla.
  • Mukana Zeutschel OT-180 S -motorisoitu kirjahissi, 50 cm paksulle ja 20 kg painavalle kirjalle.
  • Hankittu 2011.
• Phase One Powerphase skannaava digiperä 4x5" palkille. Valoitetun ruudun koko 7x10 cm (2.76"x4"), yht. 6000x8400 pikseliä per väri (RGB), siis 50,4 Mpx per väri, 151,2 Mpx yhteensä.
  • 12-bittinen käsittely per väri, ulos 8/16 bittiä per väri.
  • Suurin tiedostokoko 144 Mt, vastaavat ASA-lukemat 200, 400, 800 ja 1600 (mukaanlukien infrapunasuodin).
  • Hankittu 2011.
• Scamax 2600, 8-bittinen harmaasävydokumenttiskanneri. Suurin tarkkuus 400 dpi A4-arkille, syöttölaite noin 500 arkille.
  • Hankittu 2011.
• Canon iR3170CE (SRA3 monitoimilaite, lasertulostin, skanneri, telefax).
  • Hankittu 2008.
• Canon EOS 40 D -digirunko (10 Mpx, APS-C CCD, 1.6x crop). Live-view & ohjaus tietokoneella.
  • Hankittu 2008, poistettu tuotannosta 2010.

Kalibrointi- ja profilointilaitteet

• Gretag Eye One Display 2 (spektrofotometri; emissio – vain näyttöprofiloinnit). Hankittu 2004.
• Gretag Spectrolino (erittäin tarkka spektrofotometri; emissio, transmissio & reflektio). Hankittu 2006.
• Gretag SpectroScan (robottipöytä edelliseen). Hankittu 2006.
• Gretag iCColor 210 (spektrofotometri automaattilukijalla; reflektio). Hankittu 2007.
• Gretag Eye One (nopea spektrofotometri; emissio, transmissio & reflektio). Hankittu 2009.
• Gretag Eye One iO (robottikäsi edelliseen, itse rakennettu ylikokoinen pöytäosa, jossa läpivaloisu maitopleksillä). 2-10 nopeampi kuin Spektrolino, laadussa ei juurikaan jää Spectrolinolle (et näe eroa, vaikka kertoisin). Hankittu 2009.
• GretagMacbeth ColorChecker 244 (värikartta digikameroiden profilointiin). Hankittu 2007.
• Kodak IT 8.7 scanner target slide E-6 (väridia skannereiden profilointiin). Hankittu 2007.

Tulostimet/vedostimet

• HP Deskjet 1100 Professional (A3 CMYK dyetulostin, ei tuotannossa). Hankittu 2002.
• Xerox Phaser 8200 DX (A4 vahatulostin, Pantone hyväksytty, 3. runko käytössä). Hankittu 2004, 2006, 2009.
• Canon iR3170CE (SRA3 monitoimilaite, lasertulostin, skanneri, telefax). Hankittu 2008.
• Epson Stylus Pro 9600 (44” 7-väri CMYKcmk Ultrachrome pigmenttivedostin). Hankittu 2004.
• Encad Novajet 600 Pro (60” 4-väri CMYK mustesuihkuvedostin, ei enää tuotannossa). Hankittu 2006.
• Encad Novajet 700 (60” 4-väri CMYK dye & pigmenttivedostin). Hankittu 2007.
• Encad Novajet 850C  (60” 8-väri, käytössä 2x4 CMYK dye & pigmenttivedostin). Hankittu 2007.
• Epson Stylus Pro 11800 (64” 8-väri CMYKcmkllk Ultrachrome pigmenttivedostin). Hankittu 2009.

Jälkikäsittelylaitteet (ote, suuret laitteet)

• Metero Siegen Metoschnitt SH 164 cm tasoleikkuri. Hankittu 2009.
• Keencut Steeltrak 165 cm levyleikkuri. Hankittu 2009. Itse viritetty lisätyökalu, jolla voidaan leikata jopa yli 170 cm pitkät paspartuurit.
• Keencut Javelin 100” erittäin tarkka tasoleikkuri. Hankittu 2009.
• Seal Image 62 Plus (62/64” laminaattori. Hankittu 2009. Itse viritetty s.e. saadaan mielivaltainen pyörimisnopeus ja lämpötila koneen toimialueen puitteissa, vastaa siis Seal Image Pro -mallin konetta, mutta tässä raskaampi ja siis parempi koneisto ja mekanismi.
• Eba 1043 (A3+ giljotiini). Hankittu 2005.

Digitoinnin & vedostamisen työnkulku

Työnkulku riippuu työstä / toimeksiannosta. Kaikki alkaa suunnittelusta, mitä halutaan, millä hinnalla ja millä aikataululla – ja ennenkaikkea: mikä on mahdollista.

Suunnittelu – hinta/laatu/aika

Ensin asiakkaalta selvitetään mikä on lopputarkoitus:

• suurennuskoneella tehtävä vedos
• pigmenttivedos / muu tietokoneavusteinen vedos
• painotiedosto
• tulostustiedosto
• näyttötiedosto 

Sitten päätetään tarvittava laatuvaatimus (skannausresoluutio, tiedostomuoto, väriavaruus, roskien/naarmujen käsittely jne.) ja arvioidaan alkuperäiskappaleen riittävyys vaadittuun tekniseen laatuun. Samalla tarkistetaan alkuperäiskappaleen kunto. Mikäli kyse on negatiivista/positiivista ja

• se on kärsinyt (likaisesta, naarmuttuneesta jne.) ja/tai
• suurennossuhde on valtava ja/tai
• halutaan korkeaa laatua 

alkuperäinen digitoidaan märkänä, Kami-skannausnestettä käyttäen. Tämä poistaa näkyvistä merkittävästi naarmuja ja pölyjä, pienentää visuaalista filmin raetta sekä lisää kuvien kontrastia.

Samalla mietitään esteettiset / taiteelliset vaatimukset, joita ei vielä välttämättä löydä lukkoon. Asiakkaan kanssa pohditaan onko kyse dokumentaarisesta tallenteesta ja sen tarkasta reproduktiosta (värit ja sävyt säilyvät samoina, roskia ei poisteta / poistetaan rajoitetusti) vai onko kyse asiakkaan omasta tulkinnasta (vedostusbriiffaus – värien ja sävyjen säätämisohjeet – tulevat asiakkaalta) vai luotetaanko vedostajan omaan ammattinäkemykseen).

Suurissa (digitointi)töissä mietitään myös digitoinnin luettelointikysymyksiä. Kuvaileva metadata määräytyy täysin asiakkaan tarpeiden mukaan, ja useimmiten asiakas hoitaa sen itse, lukuunottamatta toistuvia tageja, jotka on helppo KAR:n koodata kuvankäsittelyyn.

Koska laatu on aina suhteessa hintaan ja aikaan, pääkriteerinä on riittävä laatu hinnan kustannuksella, aikaa joko on tai ei ole – joko sitä on varattu tarpeeksi projektiin tai ei ole.

Suurennuskoneella tehtävä vedos

Yhä on asiakkaita, jotka välttämättä haluavat suurennoskoneella (Beseler 4×5) tehdyn vedoksen. Siinä tapauksessa digitointi ja tietokoneavuisteinen kuvankäsittely jää tekemättä. Työ alkaa paikkojen siivouksella ja päättyy siihen, välillä tapahtuvat toimet eivät niinkään kuulu Digiwikin toiminta-alueeseen.

Digitoinnin esityöt

Ensin siivotaan työympäristö – imuroidaan pimiö ja puhdistetaan skannerin ympäristö paineilmalla sekä kostealla rätillä. Skannerilasi pestään (fairyvedellä ja/tai ikkunanpuhdistusaineella), näytöt puhdistetaan. Tarkistetaan valaisimien kunto (Philips TLD Deluxe 36 W / 950, 5000 K korkea R-indeksi ammattisarjan loisteputket).

Profilointi

Ensinnä näyttöjen kalibrointi tarkastetaan. Mikäli aikaa edellisestä kerrasta on ainakin 6 kk tai näytössä on jotain epäilyttävää, tai työ koetaan erityisen vaativaksi, profiloidaan näytöt.

Mikäli tehdään tietokoneavusteinen vedos materiaalille, jota ei ole profiloitu, rakennetaan ICC-profiilit käytettävälle medialle.

Valokuvavalmistamo KAR:lla on käytössä on RIP (Colorburst) ja vedostimet sekä mediat profiloidaan itse (omia pitkälle kehitettyjä algoritmeja käytössä, myös esilinearisoinnissa). Niinpä usein päästään erinomaiseen lopputulokseen: soft proof (= profiloitu näyttö) & hard proof (vedos) vastaavat hyvin toisiaan.

Skannaus

Ensin puhdistetaan paineilmalla alkuperäiskappale. Asemoidaan alkuperäinen skannerin lasilevylle joko märkänä (päälle kirkas filmi) tai kuivana. Jos kyse on diaorginaalista, käytetään maskia (musta pahvi tms.) hajavalon estämiseksi päällimmäisenä. Tarvittaessa käytetään päälilasia, riippuen alkuperäisen negatiivien / positiivien kunnosta.

Käytetty Fuji Lanovia C-550 skannausohjelma C-Scan Plus toimii ainoastaan natiivissa OS 9.2:ssa, jota varten on varattu Mac G4 PPC (Quicksilver 2x1 Ghz, 2 Gt RAM). Tehokkaan ja toiminnallisesti järkevän työnkulun vuoksi itse skannaussoftassa tehdään minimityö. Kuvat skannataan poikkeuksetta pehmeänä (ilman UCM / terävöitystä), pääosin 8-bittisenä RGB:nä automaattivaloituksella (tarkistetaan kuvankäsittelyssä). Skannerissa on itse räätälöidyt asetukset eri materiaaleille; skannerin ICC tulee mukaan diaorginaaleissa.

Mikäli tehdään Epson Ultrachrome (UCM) pigmenttivedos, skannausresoluutio 1:1 koossa on 180, 240, 360 ppi + marginaali. Vaadittuun resoluutioon lisätään yleisimmin 10–15 % varaa rajaamiseen jne. Jos on todennäköistä, että tiedostosta tullaan tulevaisuudessa tekemään vedos isommassa koossa tai esimerkiksi osasuurennoksia, skannataan suuremmalla resoluutiolla – skannerin suurimmalla optisella tarkkuudella. Skannerin  suurin tiedostokoko on 2 Gt, johtuen luultavammin käyttöjärjestelmän rajoituksesta. 4×5” laakadioja näyttelyvedostusta varten skannataan 300–1000 Mt tiedostokokoon asti (8 bit, RGB, pakkaamaton). Kinoalalle skannerin interpoloimaton tiedosto on noin 100 Mt (8 bit, RGB, pakkaamaton). Mikäli kuvatiedostolle on tehtävä interpolointia (nostettava sen resoluutiota) tehdään se tapauksesta riippuen jälkikäteen kuvankäsittelyssä tai skannaushetkellä (käyttäen skannerin omia interpolointialgoritmeja).

Digitointi valokuvaamalla

Digitointiin kameralla käytetään Canon EOS 40 D -digirunkoa (10 Mpx, APS-C CCD). Live-view ja ohjaus tietokoneella takaa hyvin hallitun terävyysalueen, hyvän hallittavuuden ja nopean työnkulun. Kuvausformaattina Canon RAW, AdobeRGB(1998). Käytössä muun muassa taidekuvien digitoinnissa, josta toimeksiantoja ollut jopa Kiinaan asti.

Kuvankäsittely

Kuvat käsitellään pääosin Photoshopilla (CS4; OSX 10.5, Mac G5 PPC 2x2.5 GHz, 8 Gt RAM). Profiloiduilla monitoreilla (30” Cinema Display; 2-näyttö ViewSonic VP201b) skannaustiedosto käydään läpi.

Kuvankäsittely on iterativinen prosessi, jossa usein pitää mennä takaisin muuttamaan jo aikaisemmin tehtyä. Valitettavasti viimeisinkään Photoshop (CS4) ei vieläkään tue täysin häviötöntä muutoshistoriaa (kuten esimerkiksi Lightroom), joten eri versioisista työtiedostoista ei päästä eroon. Onneksi kovalevytila on aina paljon halvempaa kuin työaika.

Skannaustiedoston raakakäsittely

Skannatusta kuvasta prikataan pölyt ja roskat annetun vaatimustason mukaisesti, skannausala tarvittaessa suoristetaan ja rajataan alkuperäisen kokoiseksi. Tiedosto talletaan 8- tai 16-bittiseksiLZW-pakatuksi TIFF-tiedostotoksi, useimmin muunnettuna AdobeRGB(1998)-väriavaruuteen. Tiedosto on nyt niin sanottu diginegatiivi, jossa on skannausta on vain raakakäsitelty. Mikäli asiakas on tilannut vain raakaskannauksen, kuvaa ei käsitellä enempää.

Skannaustiedoston laadunvarmistus

Mikäli skannerin asetukset toimivat oikein, raakaskannaus vastaa kohtuudella alkuperäistä (kuten yleensä onkin) eikä kuvaa varsinaisesti säädetä jälkikäteen. Mikäli tämä ei pidä paikkaansa, kuvatiedostolle tehdään myös valikoiden kuvankäsittelyä (ei kuitenkaan terävöitystä).

Arkistointi ja luettelointi

Skannaustiedostot poltetaan yleensä CD- tai DVD-levylle väliaikaista siirto varten. Asiakas vastaa tiedostojen loppuarkistoinnista.

Suurissa (digitointi)töissä mietitään myös digitoinnin luettelointikysymyksiä. Kuvaileva metadata määräytyy täysin asiakkaan tarpeiden mukaan, ja useimmiten asiakas hoitaa sen itse, lukuunottamatta toistuvia tageja, jotka on helppo KAR:n koodata kuvankäsittelyyn.

Asiakastöissä nimihierarkian ja metadatan käyttö on useimmiten sekundääristä. Suurissa töissä (muun muassa Suomenlinnan hoitokunnan suuren koon kuva-arkiston arkivointi) asiakkaalle on järkevä tarjota apua metadatan syöttämiseen.

Vedostustiedoston tekeminen kuvatiedostosta

Softprooffaus

Ensimmäiseksi valitaan kohdemedian ICC-profiili (Proof Setup) – softprooffataan kuvatiedostoa. Rendering Intentinä käytetään yleensä Relative colorimetric -arvoa joka tuottaa puhtaimmat sävyliukumat. Jos mustan pään sävytoisto nousee kriittiseksi, valitaan useimmiten Perceptual. 

Valotus ja kuvausvirheiden korjaus

Seuraavaksi korjataan digitaalisen kameratiedoston mahdolliset valotusvirheet (Photoshop työkaluilla: Shadows & highlights, Exposure jne.). Asetukset talletetaan asetustiedostoihin, jotta niihin voidaan palata uudestaan.

Terävöitys ja resoluutio

Sitten tarkastetaan kuvan terävöitys (Photoshop: Unsharp mask, USM) ja resoluutio (riippuvat toisistaan). Jos kuvaa pitää interpoloida tehdään se portaittain käyttäen USM:ää ja Resample imagea tai Blowupilla (Photoshopin plug-in). Mikäli tehdään pigmenttivedos Epsonin suurkuvatulostimilla, käytetään lopullisena tarkkuutena 240 ppi:tä. Terävöityksen lisäksi käytetään usein knollausta (USM pieni amount, suuri radius).

Kuvasäädöt

Terävöityksen jälkeen tehdään varsinaiset kuvasäädöt (Curves, Levels, Color balance, Hue/saturation, Selective colors, Brightness & contrast jne.) käyttäen tasoja (layers), teoksen esteettisten vaatimusten mukaisesti. Tässä vaiheessa lisätään myös halutut metatiedot, esimerkiksi tekijänoikeustiedot.

Näin saatu lopullinen vedostustiedosto talletetaan 8- tai 16-bittisenä LZW-pakattuna TIFF:nä AdobeRGB(1998)-väriavaruus sisällytettynä.

Www-kuvien tekeminen

Www-kuvat tehdään RGB-vedostustiedostoista. Kuvien resoluutio pudotetaan sopivan pieneksi (esimerkiksi 800 px pitkä sivu), ja sitten kuvat talletaan Save for Web & Devices -komennolla optimoiduiksi JPEG-kuviksi. Kuvalaatu 40 on yleensä riittävä, samoin kuvat konvertoidaan sRGB profiiliin, jotta myös heikkolaatuisilla (ja/tai kalibroimattomilla) näytöillä kuvan värit ja sävyt eivät muuttuisi liikaa halutusta. Metadatat tallettuvat myös www-kuviin.

Tulostaminen

Talon sisällä – pigmenttivedokset, vahavedokset

RGB-vedostustiedosto tehtiin käyttäen kohdemedian softprooffausta. Tulostamista varten kuvatiedosto käännetään käytettävän median profiiliin ja talletetaan 8- tai 16-bittisenä LZW-pakatuksi TIFF:ksi (CMYK)ICC-profiili sisällytettynä.

Ulkona – offset painaminen jne.

Mikäli painon paperiprofiilia ei ole saatavilla yai tiedossa, materiaali toimitetaan pääsääntöisesti AdobeRGB(1998)-profiloituna. CMYK konversion tekeminen RGB materiaalille ei ole yleensä järkevää, mikäli oikeaa profiilia ei ole tiedossa: useita profiilimuunnoksia tulee välttää, ja painolle RGB–CMYK-muunnos on triviaali.

Vedostuslaadun varmistus

Vedostustiedoston tarkistus tehdään vertaamalla softproofattua vedostustiedostoa valmiin printin kanssa, standardivalaistuksessa (D50 – toteutettuna D50 F8 -loisteputkillä, tähän löytyy hyvä ratkaisu esimerkiksi Philips TLD Deluxe 36 W / 950, 5000 K,korkea R-indeksi, ammattisarjan loisteputket).

Valokuvien jälkikäsittely

KAR tarjoaa avaimet käteen ratkaisuja kuvapuolella, joihin sisältyy oleellisena osana esimerkiksi (valo)kuvien ja grafiikan (vedosteiden/tulosteiden) jälkikäsittely. Tähän toimintaan kuuluvat muun muassa levypohjustus, (filmi)laminointi, märkälaminointi eli lakkaus, kehystys, paspisten leikkaus, ripustuslistat (bannerrailit) ja -järjestelmät (popupit ja rollupit).

Valokuvavalmistamo KAR:n oma kuva-arkisto

KAR:n kuva-arkisto on karttunut vuodesta 1988 lähtien, alunperin ratkaisevan hetken dokumentaarisesta tyylistä siirtyen intentiopohjaiseen taidekuvaukseen. Tällä hetkellä kuva-arkistossa on yli 50 000 filmiruutua 135-, 120- ja 4×5”-formaateissa, sekä reilut 30 000 RAW-kuvatiedostoa. Nykyisin kuvaaminen tapahtuu enenemässä määrin digitaalisesti. Filmikameroita on lähemmäksi 20 runkoa, 135-, 24×58 mm-, 120-, 9×12 cm-, 4×5”-formaateissa, joista osasta kyllä luovutaan sopivaa vastiketta vastaan ilomielin.

KAR kuva-arkiston digitointi

Digitointi aloitettiin vuonna 1999 Minolta Dimage Scan Multi -skannerilla, pääsääntöisesti 1280 px (pitkä sivu) 10/12 JPEG-laadulla. Tiedostosta tekee vielä kohtalaisen laadukkaan A4-vedoksen. Skannerilla digitoitiin noin 30 000 filmiruutua (negatiivia/positiivia) vuoteen 2005 asti.

Päätarkoitus oli luoda riittävän laadukkaat tiedostot näyttökäyttöön, jotta säästetään alkuperäisiä filmejä niiden käsittelyltä ja nopeutetaan sekä helpotetaan kuvahakuja. Kuva-arkistossa on myös paljon samasta motiivista kuvattuja ruutuja, joten kaikkien ruutujen digitointi täydellä resoluutiolla on redundanttia.

Fuji Lanovia C-550 -skannerin hankinnan jälkeen kuvan resoluutiota on nostettu – digitoinnin työkustannukset ovat kasvaneet kovalevyjen hinnan pudotessa. Näyttelytöiden vedostamista varten alkuperäiset skannataan aina suurella resoluutiolla (3000–5000 dpi), useimmiten myös nesteen läpi.

Osa kuvatuista filmeistä (noin 15 000 ruutua) odottaa yhä kehitystä (filmit pakkasessa) ja digitointia.

Arkistointi ja luettelointi

Alkuperäiset 135- ja 120-filmit on pakattu (tiedostonimien mukaan) kronologisessa järjestykseen pergamiinitaskuihin. 4×5”-filmit ovat kehityksen jäljiltä polypropyleenitaskuissa, odottamassa digitointia ja arkivointia.

KAR:n oman kuva-arkiston suhteen luettelointi on vielä avoin. Omaa tietokantajärjestelmää ja älykästä tiedon syöttömekanismia on kehitetty laajalti, mutta sitä ei ole vielä otettu käyttöön. Tiedostonimet noudattavat kronologista järjestystä, jossa on mukana filmin formaatti ja tyyppi. Tällä hetkellä kuvien hakua tehdään visuaalisesti kuvalukuohjelmistoilla). Koska kuvat ovat Klaus A J Riedererin ottamia, apuna toimii myös kuvaajan oma muisti.

Mikrofilmidigitoinnin valmiit ratkaisut (2011)

Seuraavassa läpikäydään isoa julkisesti 7.6.2010 asti EU-kilpailutettua massadigitointihanketta, jonka pisteytyksen KAR Oy voitti. Sen sijaan, että tämä teksti olisi pelkkä neutraalin suppea tapauskuvaus, laajennan ajatuksiani pidemmälle, jotta mahdollisimman moni voisi hyötyä kokemuksistani ja oppimastani. Yritän tarkastella asiaa laajemmin ja soveltuvin osin niin toimittajan kuin tilaajankin kannalta, vaikka itse pääosin edustan ensinmainittua.

Tavaraa tuli lopulta niin paljon, että tämän juttu on jaettu erillisiin artikkeleihin.

• Mikrofilmidigitoinnin valmiit ratkaisut (Osa I / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa sekä vuoden 2010 hankkeen projektikertomus
  • Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer (Osa IIa / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
  • Mikrofilmirullien vuoden 2010 massadigitointihankkeen projektikertomus / Klaus A J Riederer (Osa IIb / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer (Osa III / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)

Miksi digitoida?

Kaikki lähtee liikkeelle kolmen koplasta: miksi, mitä, miten. Näihin kysymyksiin kun osaa vastata, kaikki ongelmat ratkeavat. Eikö vain?

Mikrofilmirullia on maailma pullollaan, Suomikin. Kannattaako niitä digitoida?

Mitä jos tilanne olisi näin:

• Informaatio on katoamassa: alkuperäisaineisto on fyysisesti huonossa kunnossa ajan hampaan / kuluman vuoksi
• Alkuperäisaineisto on huonolaatuista – sitä halutaan "ehostaa" / parantaa
• Aineisto kuluu käytössä (mikrofilmirullien käyttökopiot naarmuuttuvat käytössä), ja jatkuva aineiston uudistaminen maksaa joka kerran
• Aineiston katselu on hankalaa – vaatii erikoislaitteet
• Aineiston jakaminen on hankalaa / maksaa rahaa (rullan / ruudun kopiointi filmiltä filmille ei ole ilmaista)

Tai voidaanhan tämä ilmaista näinkin: "Digitaalisessa muodossa olevilla teksteillä on monia etuja. Niitä on helppo kopioida ja niitä voidaan helposti siirtää ja muokata".

Siis jos ajatellaan, että digitaalisella aineistolla katselu – tietokone on jokaisella – ja tiedonsiirto – joka niemen nokkaan laajakaista, ja valtio maksakoon – kustannukset ovat ilmaiset, niin lienee selvää, että digitointi on järkevää.

Mitä pitäisi tehdä?

Mikrofilmi on vanha keksintö, ensimmäinen patentti sille myönnettiin 1859. Suomessa ahkeroitiin vuosina 1948–1956 kirkonkirjojen parissa, kun Genealogical Society of Utahin (GSU) rahoittamana kuvattiin suurin osa kirkonkirjoista vuoteen 1860. Nämä 35-millimetriset "mormonifilmit" ovat täynnä tavaraa, ja niiden reilusta 13 000 rullasta noin 5700, noin 5 miljoonaa otosta, on varsinaista kirkonkirja-aineistoa.

GSU:n silloiselle Valtionarkistolle luovuttamat filmit ovat nähdäkseni 1. sukupolven kopioita alkuperäisistä kamerafilmeistä, sävyrikkaita diapositiiveja, eivät lainkaan niitä nykyajan mustavalkonegatiivejä, joissa on vain mustaa ja valkoista (kuten tekstiä sisältävän mikrofilmin tulisi olla hyvän luettavuuden vuoksi). Haastavaksi digitoinnin tekee sen, että diarullat ovat huonokuntoisia (tallefilmeinäkin ne ovat lähes loppuunajettu – miten tämä on mahdollista?), reunoiltaan ja toisinaankin muualtakin kovin tummia. Tuolloin keikkakuvaajat kuvasivat kirkkojen tiloissa esimerkiksi vanhoja kirkonkirjoja eikä valotus aina – kovinkaan usein – mennyt ihan nappiin.

Mitä nämä mikrofilmit oikeastaan ovatkaan miten niitä tulisi käsitellä?

Pari helppoa kysymystä

• Kauanko kestää 5 miljoonan kuvan skannaus? Paljonko se (saisi) maksaa? Kuka (kuinka monta työntekijää) tämän tekee?
• Vai että aineisto on kovin hankalaa. Voisiko näiden ei-niin-hyvin valotettujen tallefilmien luettavuutta parantaa digitaalisesti?
• Kauanko kestää 5 miljoonan kuvan säätäminen Photoshopilla?
• Onko aineisto tasalaatuista? Jos vaikka optista tekstintunnista käyttäisi apuna.
• Mitenkäs se metadata? Onko se kovin yksilöllistä vai aina sama per satsi?
• Kuinka paljon metadatan lisäyksessä voidaan käyttää automatiikkaa (automaattisia menetelmiä tietokoneella)?

Miten? Laitteisto: mikrofilmiskannerit

Massadigitoinnin tekee haastavaksi suuri kuvamäärä, joka yleensä pitäisi saada tehdyksi minimaalisessa ajassa, usein vieläpä kovin halvalla hinnalla. Tämä siis tarkoittaa, että

• koska ihmistyö (=palkat) ovat merkittävä osa kustannuksista (länsimaissa ainakin), tulisi työtä automatisoida maailman tappiin, siis automaatio- ja tietotekninen osaaminen on huipussaan
• laitteille asetetaan suuria laatu- ja kestävyysvaatimuksia, elikkä laitteet eivät ole halpoja, ja silti:
• yleensä tulee kiire, ja kiireessä tehdään virheitä (vaikka tietokonehan on erehtymätön, toisin kuin sen käyttäjä)

Mikrofilmidigitoinnin yleiset haasteet ja automaattinen tekstintunnistus

Voisiko mikrofilmejä digitoida muilla kuin varta vasten tehdyillä skannereilla? Jos filmirullassa on tuhatkunta ruutua digitoitavana, ja rullia on paljon, ei hommasta tule pelkästään ajankäytön näkökulmasta muulla kuin varten vasten suunnitellulla laitteella.

Mikrofilmiskannerit, käsittääkseni kaikki, ovat CCD-linjaskannuskamera-tyyppisiä sovelluksia. Näissä digitoidaan materiaalia viiva kerrallaan, siten että filmimateriaalia siirretään synkronissa eteenpäin, ja kamera lukee juova (viiva) kerrallaan tavaraa. Kaikki tapahtuu hyvin nopeassa tahdissa, niin että parhaimmillaan päästään jopa useamman sadan filmiruudun minuuttivauhtiin, resoluutiosta ja filmin fyysisestä koosta riippuen.

Ideaalinen mikrofilmi sisältää mustaa konekirjoitettua tekstiä valkoisella taustalla, minkä digitointi on varsin suoraviivaista. Kuitenkin, mikrofilmeillä voi olla vaikka mitä aineistoa (esimerkiksi vanhoja sävykkäitä käsin kirjoitettuja kirkonkirjoja), ja erityisesti koska mikrofilmejähän voidaan myös tulostaa suoraan digitaalisesti (niin sanottu COM-tulostus, computer output microfilm), ei tämä mikrofilmien digitointi olekaan välttämättä ihan läpihuutojuttu.

Värimikrofilmiskannereita ei juurikaan (vielä) ole, sillä onhan värimikrofilmien kuvaus / tulostaminen vielä nykyisin (06/2011) noin kymmenen kertaa mustavalkoista kalliimpaa. Nykyisin vielä liikutaan 8-bittisissä (256) harmaasävyissä, tosin nextScanin nextStart HD -filminauhaskannaussofta esittääkin, että se pystyy tekemään 12-bittisiä (4096) harmaasävyjä. Valmistajan mukaan tämä tekee terää tekstintunnistukselle (Optical character recognition, OCR), mutta itse tohtisin omia testejä tehteenä väittää, että sävyjen kasvattaminen saattaisikin vain tehdä lisää ongelmia: automaattisessa tekstintunnistuksella tärkeintä on piirteiden muodollinen erilaisuus. Toisin sanoen raakadataa ei saa pakata millään tavalla, edes häviöttömällä LZW-pakkauksella, kuvatiedoston tulee olla "terävä" (hyvin fokusoitu skannatessa), ja siinä tulee olla riittävästi resoluutiota (siis pikseleitä) ja tekstin taustan ei tule olla kovin epätasainen valoisuuden kannalta – mitä enemmän sävyjä, sitä hankalampaa tekstintunnistamiselle.

Käytin toista kuukautta, pitkää päivää, näiden sivujen automaattiseen tunnistukseen, kunnes selvisi, että ei se käytännössä toimisi kuitenkaan. Nimitaulut eivät ole kaikki samanlaisia, ja lopulta tunnistus oli laskennallisesti liian raskasta: paljon koodia roskiin...

Kaupalliset mikrofilmiskannerit todellisessa tuotantokäytössä

Skannerin kanssa käsi kädessä kulkee ohjelmisto, joka määrää lopulta kokonaisuuden käytettävyyden. Nämä järjestelmät ovat tehty spesifeiksi, juuri sopiviksi vain tiettyyn käyttöön, ja muuhun ne eivät sitten sovellukaan. Luonnollisesti laitevalmistajat pyrkivät suurta panostaan suojatakseen ja tulonsa maksimoidakseen salaamaan kaiken mahdollisen omista laitteistaan. Toisin sanoen, älä ylläty jos olet hankkimassa 100 000 euron (alv 0 %, totta kai) mikrofilmiskanneria, etkä silti saa kuin 2-sivuisen PDF-esitteen imettyä netistä, ja muutamat kehut valmistajan verkkosivuilta joltain institutionaaliselta käyttäjältä, miten hieno värkki onkaan kyseessä. Voi käydä jopa niin, että edes laitteen mukana ei tule manuaalia lainkaan, vaan siihen pitää ostaa käyttökoulutusta kuten esimerkiksi nextScanin kohdalla.

Mikrofilmiskannereita on jokusia markkinoilla, kuten valmistajia (sekalaisessa järjestyksessä):

• nextScan (kyllä se nimi noin "hassusti" kirjoitetaan, usko vaan
• Mekel, jonka Crowley osti. Zeutschelin edustamana Euroopassa, Suomessa myy Kibi Oy ja vissiin myös DMS Ab
• Wicks and Wilson. Suomessa myy DMS Ab
• Sunrise Imaging Inc
• Kodak
• Minolta
• AGFA (ei taida tehdä enää uusia)
• Bell & Howell (Kodak taisi ostaa koko firman)
• Canon
• Infographix] (e-ImageData osti sen 2002, nyt OEM valmistaja)
• Solar Imaging Systems

Yllä olevista laatunsa, kestävyytensä, käytettävyytensä ja toimivuutensa puolesta erottu kaksi ensimmäistä, nextScan ja Mekel, joista nextScan lienee tunnetuin ja eniten käytetty, vaikka kyllähän niidenkin koneita saa itsekin parannella.

FlexScan (nextScanin tekemä) ja Sunrisen tietyt mallit ovat modulaarisia, siten että samaan runkoon saadaan joko rullafilmiadapteri tai mikrokortti(fiche)adapteri kiinni – joka palikka maksaa tietysti erikseen. Näin ollen kone ei toimi huippuhienosti kummallakaan adapterilla, mutta lopputulos voi silti olla tyydyttävä molemmissa tapauksissa.

Mitä on ribbon scanning eli filminauhaskannaus?

Vielä 2000-luvun alussa, mikrofilmiruudut skannattiin siten, että softa tulkkasi lennossa missä se ruutu mahtaa olla kunhan ruutujako oli ensin määritelty softalle, ja pilkkoi dataa tämän mukaan. Jos filmissä oli vähänkin "röpöä", skanneri saattoi kelata filmiä ei-synkronissa, ja niinpä koko rulla, tuhatkunta otosta täynnä, saattoi mennä ruvelle, jos tätä ei havaittu ajoissa. Nykyään on keksitty niin sanottu ribbon scanning eli filminauhaskannaus, jossa koko filmi ajetaan samaan pakettiin, joka sitten myöhemmin "auditoidaan" eli pilkotaan puoliautomaattisesti yksittäisiin kuvatiedostoihin kera jälkikäsittelyin.

Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer (2011)

Seuraavassa läpikäydään isoa julkisesti 7.6.2010 asti EU-kilpailutettua massadigitointihanketta, jonka pisteytyksen KAR Oy voitti. Sen sijaan, että tämä teksti olisi pelkkä neutraalin suppea tapauskuvaus, laajennan ajatuksiani pidemmälle, jotta mahdollisimman moni voisi hyötyä kokemuksistani ja oppimastani. Yritän tarkastella asiaa laajemmin ja soveltuvin osin niin toimittajan kuin tilaajankin kannalta, vaikka itse pääosin edustan ensinmainittua.

Tavaraa tuli lopulta niin paljon, että tämän juttu on jaettu erillisiin artikkeleihin.

• Mikrofilmidigitoinnin valmiit ratkaisut (Osa I / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa sekä vuoden 2010 hankkeen projektikertomus
  • Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer (Osa IIa / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
  • Mikrofilmirullien vuoden 2010 massadigitointihankkeen projektikertomus / Klaus A J Riederer (Osa IIb / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer (Osa III / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)

Modattu digitointikalusto

Massadigitointia tehdessä määrät ovat suuret ja aikataulut tiukat, joten ainoastaan niin sanottu filminauhaskannaus (ribbon scan) tulee kysymykseen, koska:

• tämä on nopeampaa: eri työvaiheita voidaan tehdä rinnakkain samanaikaisesti ("liukuhihnatyönteko"), osan työstä voi paremmin automatisoida, ja
• tämä on varmempaa: hukattuja ruutuja / väärin rajattuja ruutuja tulee selvästi vähemmän (tai ei lainkaan) verrattuna vanhanaikaiseen tapaan (ruudut pilkotaan lennossa skannatessa). 

Toki menetelmä yleensä tarkoittaa, että soveltuvia laitteita on vähemmän ja ne ovat kalliimpia kuin vanhanaikaisen menetelmän vastaavat. Koska laitteet ovat arvokkaita, ja Suomessa mikrokortit ovat sittenkin kovin suosittuja, modulaarinen laite on loppujen lopuksi sittenkin usein parempi vaihtoehto. Tingittynä käytetty flexScan nextStar-filminauhasoftalla sekä rullafilmi- että mikrokorttiadapterilla näytti olevan paras ratkaisu, onhan se laajalti käytössä Suomessakin. Maailmalla laitteen käyttäjät ovat jopa yltyneet ylisanoihin, sitä kuvailleessaan. Omassa käytössä laitetta sai kuitenkin alkaa heti modifioimaan, siis parantelemaan.

Uusi virtalähde, tuulettimet ja kovalevyt

Mekaanisesti flexScan voisi olla parempikin, ja jos koneenkäyttäjä ei ole kuuro tai siksi haluava, ensi töikseen laitteen lukuisat tuulettimet sopii vaihtaa vähemmän meluaviin (ja toisen powerin samalla).

 

 

 

Kuinka usein haluat vaihtaa uuden lampun skanneriisi?

Lisäoptiona voi hankkia tehtaalta LED-valolähteen halogeenin tilalle, joka paukkuu tasaiseen tahtiin, ja jonka vaihdossa menee peräti 5 minuuttia, kunhan on ensin sammuttanut koneen ja antanut sen jäähtyä. Mikäli haluaa säästää lampun käyttöikää, ei sitä kannata sammutella kesken päivän – skannaussoftan sulkeminen sammuttaa lampun. Ihan fiksua on laittaa lampulle lisätuuletin sen eteen ja takaflektin kääntää imeväksi.

LED-valonlähdettä joku voi kehua kovastikin, mutta tosiasiahan on, että kone on 8-bittinen harmaasävyskanneri, joten kyllä hieman epäilyttää, josko hyöty olisi niin suuri kuin se on ekotekona (100 W halogeeni syö sähköä kivasti ja paukkuu usein), huomioiden senkin seikan, että tehtaalla asetetut mustan ja valkoisen tason säädöt skanneriin syövät CCD:n dynamiikkaa aika lailla.

 

 

 

Miten säädät kuvatiedostojen valoisuutta/tummuutta?

Mutta, niinpä, kuka nyt sävyjä haluaisikaan mikrofilmeistään digitoida, nehän pitäisi olla pelkkää mustaa ja valkoista JPEG:llä, vai mitä? Vaan mitäs sitten, kun digitoidaan tunnetusti hyvin hankalia alkuperäisrullia, jotka on jo kuvattaessa valoitettu liian tummiksi – varsinkin reunoilta, siis epätasaisesti valaistu – ja silti diapositiiveinä sisältävät runsaasti sävyjä?

Suurin haitta on tietysti se, että flexScanissa kuvien "valoisuutta" ei voi säätää softalla jälkikäteen. Kuvien valoisuutta/tummuutta voi ainoastaan säätää skannatessa, sen mukaan paljonko lampulle antaa virtaa (eli paljonko valoa filmille) ja objektiivin aukkoa säätämällä. Jos filmin valottaa puhki skannatessa, se on sitten siinä. Jos sen ajaa liian tummaksi tai filmi on kuvatessa alivalotettu, niin näppärä insinööri (tai tekniikan tohtori) kyllä kehittää jälkikäsittelyalgoritmit, jotka tasaavat tätä laatua jälkikäteen (post-processing), mutta tällaista hienoutta ei laitevalmistaja tarjoa. Se siis pitää itse tehdä, samoin kuin opetella, että miten pääsee skannerin rautaan, suoraan CCD-kameraan asetuksia ronkkimaan, jotta laitteesta saa kaiken mahdollisen irti, mikä tarvitaan, kun parhainta laatua kaivataan kaikkein hankalimmissa otoksissa. Silti, kun tulee kovin vaihtelevasti valotettu filmirulla, saa olla laitteessa käsi sulkimella, ja säätää objektiivin aukkoa lennossa – tai skannata rulla useissa paloissa eri valotuksilla).

Hyvää flexScanissa on siihen valittu objektiivi, AF Nikkor 60 mm macro F2.8, joka testeissä hakkasi vaativissa teollisuuskonesovelluksissakin käytetyt Rodestockin objektiivit.

Miten suojaudut pahimmalta viholliseltasi: pölyhiukkaselta?

Ongelmana on optiikan pölysuojaus: sitä kerta kaikkiaan ole. Valokuvaajan ja pimiötyöskentelijän pahin vihollinen on pöly, ja niin se on kyllä digitaalisellakin puolella. Vaikka joka päivä pölyt imuroisi ja pyyhkisi, silti jos ei teollisissa puhdastiloissa eli painekammiossa työskentele, tämä vihuilainen tekee kaikkensa laittaakseen kapuloita rattaaseen. Tähän onneksi löytyy vastalääkkeitä: huolellinen pölynimurointi ja kostealla pyyhkiminen, ja ennenkaikkea pölysuojauksen rakentaminen objektiivin ympärille.

Flexscanin rullafilmiadapterissa ei ole kovin tehokasta (tai lainkaan) pölyn poistoa itse filmeistä, pehmeitä kumirullia on tiettävissä saativissa muovisten filmiajurien tilalle, mutta niiden toimivuudesta käytännössä voi olla montaa mieltä.  Tilanne ei kuitenkaan välttämättä ole niin paha miltä se kuulostaa: filmirullat ovat harvemmin kovin pölyisiä ja jos ovat, ne ovat sitä pahiten vain rullan alusta, mistä ne on helposti poistettavissa nukkaamattomalla puhtaalla rätillä / paineilmalla tai vastaavasti.

Paljonko on paljon dataa?

Dataa tulee melkoinen määrä. Täydellä vauhdilla (se on ainoa asento filminauhaskannauksessa) ja resoluutiolla ajettaessa 30-metrinen 35 mm kela siirtyy biteiksi vaihtoineen ja kelauksineen noin 15 minuutissa. Kovalevytilaa menee 50 Gt per filmi, siis tunnissa 200 Gt, viidessä tunnissa 1 Tt, kymmenessä tunnissa 2 Tt ja niin edelleen.

nextScanin ratkaisu ylitsevuotavaan dataan on tietysti erikseen myytävät palvelinjärjestelmät, joilla saadaan tavallisista SATA-kovalevystä revittyä vähintään kymmenkertainen hinta, ja asiakas maksaa kaiken kiltisti. Skannerihan ei tunnista muuta kuin näitä valmistajan myymiä kovalevysatseja, vai mitä? Toki dataa voi siirtää gigasen verkkokortin ylitse, ja näinpä se 50 Gt:n skannauspaketti siirtyy toiselle (jälkikäsittely)koneelle 10–15 minuutissa.

Laitteiden modifiointi ei ehkä ole heikkohermoiselle eikä teknisesti taitamattomalle, uuden laitteen kanssa takuut saattaa palaa helpostikin. Lisäksi voi käydä niin, että kun toisen virheen korjaa, niin syntyy toinen – alfa-, beeta-, gamma- ja nollatestaukset olisi hyvä tehdä ennen varsinaisen tuotannon aloittamista.

Digitointiprosessin kuvaus

Digitoinnin esivalmistelut

Puhtaus on puoli ruokaa, sanotaan. Esivalmistelut ovat tietysti päivänselviä.

 

 

 

• Digitointitila siivotaan, imuroidaan ja vesipestään huolellisesti.
• Digitointilaitteiston toiminta tarkistetaan.
• Mikrofilmien (väli)varastotila imuroidaan ja vesipestään huolellisesti.
• Digitointitilaus vastaanotetaan tilaajalta.
• Digitoitava materiaali (mikrofilmit) noudetaan pitkäaikaissäilytysvarastolta autolla vähäisen liikenteen aikana sovittuna ajankohtana. Materiaali tarkastetaan, kuitataan ja siirretään kuljetuslaatikoihin. Siirtäminen ja pakkaus autoon dokumentoidaan valokuvaamalla.
  • Samalla matkalla pyritään noutamaan myös tilaajan siirtokovalevyt, menomatkalla säilytysvarastoon.
• Mikrofilmit siirretään kuljetusautosta suoraan niiden (väli)varastoon, tarkoitusta varten rakennettuun betonibunkkeriin, jossa on n. 0.5 m teräsbetoniseinät ja ovet ja ikkunat 1/2” terästä. Mikrofilmien purku autosta ja välivarastointi dokumentoidaan valokuvaamalla.
  • Mikrofilmit säilytetään kuljetuslaatikoissaan em. lukitussa tilassa, ja vain päivän digitointiin varattu aineisto siirretään digitointitilaan sisäkautta – molemmat tilat ovat samassa rakennuksessa, samassa kerroksessa (katutasossa).

 

 

Digitoinnin valmistelut

Nyt päästään vihdoin asiaan! Digitoinnin jälkikäsittely, nimeäminen, metatiedot ja monet muut asiat tapahtuvat KAR Oy / Klaus A J Riedererin (tekn. tri) kehittämiin älykkäiseen työmenetelmiin (kuvattu alla) sekä koodeihin (ohjelmiin), jotka pyörivät kahdessa rautaRAID-palvelimissa ja kaikissa vapaissa tietokoneissa. Palvelimien nopeus perustuu 8-paikkaiseen kiihdytettyyn RAID-pakkaan (8×1 Tt), jonka kirjoitus/luku nopeudet saturoituvat SATA 2.0 -väylän nopeuteen, joka on noin 300 Mt/s.

• Mikrofilmeistä siirretään digitointitilaan ko. päivän prosessoitavaksi tarkoitettu määrä. Rullat valitaan siten, että digitointi etenee mahdollisimman hyvin tilaajalta saadun listauksen mukaisessa järjestyksessä.
• Mikrofilmien ja digitoitavien aineistojen nimeämislistoista (arkistoyksiköistä) luodaan automaattisesti ”tietokanta”, joka sisältää kootusti kaikki Tilaajalta saadut tiedot mikrofilmirullista. Tämä matriisimuotoinen tietue sisältää filmirullakohtaisesti kaikki tiedot, ja perustuu omaan älykkääseen sovellukseen.
• Paljaita mikrofilmirullia käsitellään aina puhtaat puuvillahansikkaat kädessä. Rullat järjestetään skannausjärjestykseen, ja niistä valitaan seuraavaksi digitoitava rulla, jonka kunto tarkastetaan ja sille annetaan kronologinen tuotantonimi.
  • Huomautukset filmin / sen pakkauksen kunnosta tms. kirjataan sähköiseen digitointilokiin. Mikäli ei ole huomautettavaa, mainitaan tämä myös lokissa.
  • Loki täydentyy automaattisesti digitointiprosessin kuluessa, siinä pidetään kirjaa kaikesta toiminnasta. Lokia käytetään myös sisäiseen laadun- ja ajanhallintaan yleisen prosessihallinnan ohella.

Varsinainen digitointi

• Mikrofilmiskannerista valitaan oikeat asetukset ja valittu mikrofilmirulla syötetään siihen. Toiminta testataan ja skannerin CCD-kamera asetetaan optimaalisen toimintatilaan (maksimaalinen dynamiikka-alue varmistaa laajan sävytoiston skannatessa).
• Tämän jälkeen aloitetaan varsinainen digitointi, koko rulla kerralla, automaattisesti filminauhaskannauksena. Filmirulla nimitetään siten, että kansionimi sisältää kasvavan järjestysnumeron, rullanumeron, kirkon nimen ja skannerin valotusasetukset.
  • Skanneri luo osan teknisistä metatiedoista automaattisesti skannausvaiheessa. Laitteen toimintaa valvotaan. Edelliset, juuri valmistuneet, skannaustiedostot siirretään verkkoyhteydellä ensimmäiselle vapaalle palvelimelle, skannerin jauhaessa seuraavaa rullaa.

Digitoinnin jälkikäsittely

• Samaan aikaan kun skanneri digitoi rullaa, tarkastetaan ja laatuvarmistetaan palvelimella aikaisemmin digitoituja rullia.
  • Tässä työvaiheessa varmistetaan, että digitoidut kuvatiedostot täyttävät kuvasisällöltään tilaajan asettamat kuvankäsittelyn kriteerit kyseiselle hankkeelle.
  • Korkearesoluutioisten TIFF-tiedostojen lisäksi luodaan alhaisen resoluution JPEG-tiedostot prosessin manuaalisen työvaiheen nopeuttamista varten.
• Seuraavaksi luodaan automaattisesti väliaikainen kansiorakenne jatkokäsittelyä varten. Samalla alustetaan tiedostomatriisi, jossa pidetään automaattisesti kirjaa jokaisen skannatun kuvatiedoston ominaisuuksista.
• Alhaisen näyttöresoluution kuvatiedoista arkistoyksikköjen ”nimitaulut” ja poistettavat otokset. Nämä merkitään kopioimalla ko. kuvatiedostot määrättyihin hakemistoihin.
• Seuraavaksi varmistetaan nimitaulujen oikeellisuus. Räätälöity ohjelma hakee automaattisesti filmirullatietokannasta ko. filmirullaa vastaavat tiedot (skannausvaiheessa annetun filmirullan kansionimen mukaan) ja pyytää käyttäjää vahvistamaan haetun tietueen oikeellisuuden.
  • Käyttäjä siis vertaa visuaalisesti aiemmin valittujen skannaustiedostojen kuvasisältöä tietueen tietoihin.
  • Syötteen pohjalta päivitetään tiedostomatriisia, johon nyt sisällytetään arkistoyksikköjen tekniset tunnukset (ja kaikki muut tiedot) näille valituille ”nimilaatoille”. Kuvatiedostoja tulkataan matriisissa niiden tiedostonimien indeksien 0001[.tif] .. 9999[.tif] mukaan.
  • Samoin matriisiin merkitään poistettavat kuvatiedostot (digitoidut välilehdet ”alku”, ”jatkuu”, ”loppu” jne.), mikäli ko. otoksia ei ole poistettu jo aiemmin laatuvarmistuksessa.
• Tämän jälkeen loppu sujuu täysin automaattisesti (poislukien viimeisen visuaalisen laatuvarmistuksen). Ne tiedostonimet, joiden indeksit sijoittuvat em. nimitaulujen väliin, ovat siis otoksia, jotka kuuluvat aina samaan arkistoyksikköön ko. nimitaulun kanssa. Tiedostomatriisi päivitetään tämän pohjalta automaattisesti.
• Lopullisen tiedostomatriisin mukaisesti metatiedostot lisätään automaattisesti datan lopulliseen tallennuskansioon, joka on luotu digitoitavan arkistoyksikön mukaan. Tiedostonimet luodaan myös uudestaan, tilaajan asettamien kriteerien mukaisesti.
  • Korkearesoluutioiset TIFF-tiedostot kopiodaan oikeaan hakemistoon metatietoineen, jonka jälkeen luodaan korkea- ja matalaresoluutioiset JPEG-tiedostot, joille tehdään älykäs automaattinen sävyntarkistus, millä varmistetaan, että alivaloitetustikin kuvatut otokset ovat hyvin lukukelpoisia digitaalisina versioina.
• Kun lopulliset hakemistot tiedostoineen on kaikkineen luotu, kopioidaan nämä tiedot tilaajan siirtokovalevyille ja omille varmuuskovalevyille. Näiden sisältö (tiedostomäärien suhteen) varmistetaan automaattisesti.

Digitoinnin viimeinen laatuvarmistus

• Seuraavan työpäivän alussa suoritetaan edellisen yön eräajon tuottamien asiakkaalle luovutettavan digitoidun materiaalin lopullinen laadunvarmistus.
  • Havainnot merkitään digitointilokiin, ja mikäli tiedostoissa havaitaan virheitä/puutteita, tehdään niiden korjaus kerralla erämuotoisesti, ennen töiden luovutusta asiakkaalle.
  • Kun lopputarkastus on tehty, jatketaan työvaiheista 8 - 14 edellä kuvatun mukaisesti.

Tavaroiden palautus asiakkaalle

• Kun kaikki materiaali on digitoitu ja lopullisesti laatuvarmistettu, mikrofilmit ovat valmiit toimitettavaksi takaisin tilaajalle ennakkoon sovitun aikataulun mukaisesti.
  • Luonnollisesti, tilaajaa pidetään ajan tasalla työn etenemisestä, jotta muun muassa palautusajankohdasta ja uusista mahdollisista tilauksista voidaan sopia ennakkoon.
  • Mikäli tilaajalle sopii, digitoitua materiaalia (siirtokovalevyjä) toimitetaan jo työn kuluessa, jotta tilaajan laadunvarmistus voisi tapahtua mahdollisimman tehokkaasti ja ilman lisäviipeitä mahdollisten jatkotilausten tekemiseen.
• Kun palautuslupa on saatu, digitoidut mikrofilmit suljetetaan kuljetuslaatikoihin tai vastaaviin ja siirretään kuljetusautoon. Materiaali ajetaan vähäisen liikenteen aikana pitkäaikaisvarastolle, missä tehdään aineiston lopputarkastus ja kuittaus. Kuljetusprosessi dokumentoidaan valokuvaamalla.
  • Mikäli tilaajalle sopii, mahdollinen lisätilauksen nouto tehdään poiskuljetuksen ohessa.

Digitoinnin tehokkuus: moninkertaiset rinnakkaiset prosessit

Työvaiheita suoritetaan rinnakkain siten, että joka vaiheessa käsitellään eri materiaalia. Näillä moninkertaisilla rinnakkaisilla ”liukuhihnoilla” päästään hyvin suureen tuotantonopeuteen, noin 30 minuuttia per mikrofilmirulla (1000 otosta).

Digitoinnin läpimenoaika eli digitointinopeus

Otoksen fyysinen koko on noin 24×35 mm, mikä resoluutiolla 4800 ppi merkitsee 28,6 Mt harmaasävyistä pakkaamatonta TIFF-tiedostoa, mihin tulee päälle tilaajan vaatimat noin 6 Mt:n JPEG-tiedostot. Varaamalla reilusti 40 Mt per otos, ja laskemalla skannerin kameran siirtonopeudeksi 80 Mt/s päästään vauhtiin 0,5 s per otos, eli 500 s per rulla (= 9 minuuttia).

Per rulla dataa tulee siis luokkaa 40–50 Gt: noin 20 rullaa täyttää 1 Tt siirtokovalevyn. Näitä levyjä menee noin 1 kpl päivässä. Levyllisen datamäärän kopiointi palvelimelta siirtokovalevylle vie noin kolme tuntia. Hitain työvaihe on lopullisten tiedostojen luominen. Tämä pyörii jatkuvasti taustalla automaattisena eikä sekään muodostu pullonkaulaksi. Oleellisena osana on skannerin ja palvelimen rautaRAIDit, joilla tiedostonsiirtonopeudeksi saadaan jopa 300 Mt/s.

Digitoinnin kokonaiskapasiteetti

Edellä kuvatuilla moninkertaisilla ''rinnakkaisilla liukuhihnoilla'' päästään hyvin tehokkaaseen tuotantoon. Niiden oleellisena osana on korkea automaatio, joka perustuu räätälöityihin ATK-järjestelmiin.

Mikrofilmiskannauksissa päästään yhdellä palvelimella noin 700 000 otoksen kuukausitahtiin, ja kahdella palvelimella päästään yli miljoonan otoksen digitointi- ja loppukäsittelyvauhtiin. Tämä luonnollisesti edellyttää, että tilaajalta on taukoamatta aineistoa tarjolla digitointiprosessiin. Käytännössä vauhtia hidastaa se, että filmit pitää digitoida kokonaisuudessaan, vaikka tilaaja ei kenties haluaisikaan kaikkia otoksia filmiltä itselleen. Valinta voidaan tehdä vasta jälkikäteen, kun on tiedossa mitkä otokset kuuluvat haluttuun joukkoon. Käytännössä päivävauhtina voidaan pitää noin 37 000 otosta, jossa on edellä mainuttu "tehokerroin" huomioitu, mutta ei materiaalin noudosta/viennistä syntyvää hidastumista.

KAR Oy:n ensimmäinen massadigitointihanke (2011)

Seuraavassa läpikäydään isoa julkisesti 7.6.2010 asti EU-kilpailutettua massadigitointihanketta, jonka pisteytyksen KAR Oy voitti. Sen sijaan, että tämä teksti olisi pelkkä neutraalin suppea tapauskuvaus, laajennan ajatuksiani pidemmälle, jotta mahdollisimman moni voisi hyötyä kokemuksistani ja oppimastani. Yritän tarkastella asiaa laajemmin ja soveltuvin osin niin toimittajan kuin tilaajankin kannalta, vaikka itse pääosin edustan ensinmainittua.

Tavaraa tuli lopulta niin paljon, että tämän juttu on jaettu erillisiin artikkeleihin.

• Mikrofilmidigitoinnin valmiit ratkaisut (Osa I / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa sekä vuoden 2010 hankkeen projektikertomus
  • Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer (Osa IIa / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
  • Mikrofilmirullien vuoden 2010 massadigitointihankkeen projektikertomus / Klaus A J Riederer (Osa IIb / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer (Osa III / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)

Miten ihan oikeasti sitten kävikään KAR Oy:n ensimmäisessä todella suuressa massadigitointihankkeessa

Sarjan edellisessä osassa kuvattu digitoinnin työnkulku kertoo, miten homma toimi kuin se lopulta "lähti lentoon", sen jälkeen kun toinen tilaus oli tehty kolmanteen kertaan. Sitä ennen skannerin huoltaminen, virittäminen ja prosessin hiominen oli sangen raskasta, koska sitä piti tehdä hankkeen tuotantovaiheen aikana. Vaikka asioista olisi sovittu puitesopimuksessa kirjallisesti, niiden tulkinnasta oli sangen mittavia erimielisyyksiä, joita piti ulkopuolisten juristivoimin selventää. Valitettavasti luottamus, joka on kaiken tärkein tekijä tilaajan ja toimittajan välillä, jäi alusta lähtien – sanotaanko vaikka epämääräiseksi – eikä sitä sitten jatkossa ilmenneet ongelmat ainakaan parantaneet.

Ohessa kerrotaan, miten asiat todellisuudessa menivät: kaikkeen alla kerrottuun löytyy kirjallinen todistusaineisto, mikä on kokonaisuudessaan julkista. Tilaaja on esittänyt omissa julkisissa asiakirjoissaan hieman toisennäköisen "totuuden" tapahtumista.

Kysymykset ennen tarjouskilpailun päättymistä

Tarjouskilpailuun osallistuneille annettiin mahdollisuus tutustua pieneen määrää digitoitavaan materiaaliin ennakkoon ja esittää kirjallisesti tarkentavia kysymyksiä aiheesta, joihin vastaukset annettiin kaikille sähköisessä muodossa. Tilaaja ei kuitenkaan vastannut kaikkiin esitettyihin kysymyksiin, ja esitti virheellisesti, että koko valtava digitoitava filmimateriaali olisi tasalaatuista ja samanlaista kuin oli ennakkoon näytetty.

Vastauksilla oli merkitystä toimittajan kannalta, joka kehitti automaattisia tekstintunnistusmenetelmiä (OCR) niin sanottujen nimitaulujen havaitsemiseksi. Kun ensimmäinen digitointitilaus tuli, selvisi, että materiaali oli kaikkea muuta kuin tasalaatuista, ja nimitaulutkaan eivät olleet kaikki samanlaisia, minkä johdasta koko OCR-koodi piti heittää roskiin. Onneksi sitä oltiin koodattu vain kolmisen sataa tuntia muiden töiden ohessa.

Pilkkuvirhe – tarkkana asiakirjoissa

Kaikki alkoi pilkkuvirheestä tarjouksessa. Rehellinen kirjoitusvirhe maksoi viikon koko hankkeen aikaa, ja uhkasi kaataa koko julkisen tarjouskilpailun, vaikka virhe esiintyi vain tarjouksen liiteasiakirjassa, ei sen kansilehdessä (määräävämpi asiakirja), ja sen arvonlisäverollisessa hinnassa (ei määrävä hinta; arvonlisäveroton hinta oli pysyvä, arvonlisäverollinen hinta muuttui 22 %:sta 23 %:iin hankkeen aikana).

Kummaksuntaa herätti se, että tilaajan vastaanotettua viideltä tarjoajalta tarjousasiakirjat, joita allekirjoittanut (KAR Oy) toimitti peräti 81 A4-sivua (joista 20 oli KAR Oy:n omia asiakirjoja), määräajan päättymisestä ei ollut kulunut kolmeakaan tuntia, kun jo 5-sivuiset hankintapäätökset perustelumuistioineen oli jo tehty ja sähköpostitettu tarjoajille. Hinta, jossa oli esiintynyt edellämainittu pilkkuvirhe, oli kolmantena tärkeysjärjestyksessä asiakirjoista, joiden pohjalta arvioitiin tarjoajien kelpoisuutta hankkeeseen.

Välittömästi tiedon hylkäämisestä saatuaan, kahden tunnin kuluessa sen saapumisesta, KAR Oy esitti että kyse oli käsin tehdystä kirjoitusvirheestä ja pyysi tarjouksen uudelleen käsittelyä. Koska hankintalakia oli vastikään muutettu, ilmeisen (kirjoitus)virheen korjaaminen sallittiin uudella hankintapäätöksellä, ilman että koko kilpailutusprosessia piti aloittaa alusta. Tosin tässäkin sinänsä seuraviivaisessa asiassa meni kuitenkin neljä vuorokautta, ja sen tiedoksiannossa yhteensä yksi viikko, jota ei huomioitu digitointien toimitusaikataulussa: alkuperäinen määräaika jäi voimaan.

Koelaadun hyväksyminen

Sitten taisteltiin koelaadun hyväksymisestä. Koe-erä oli valittu oikeaoppisesti hyvin vaikeaksi, jo kokonaisuudessaan haastavien niin sanottujen mormonifilmien joukosta. Tarjouspyyntöasiakirjoissa viitattiin visuaaliseen tarkastukseen, ja tiettyjen tummuusarvoihin "pyrkimiseen", ja siihen että missään vaiheessa digitoidut tiedostot eivät saaneet palaa puhki. Tilaajan malliskannaukset edustivat hyväksyttävää minimilaatua, jotka eivät silti täyttäneet viimemainittua määrettä. Noin 1700 otoksen erässä oli 7 hyvin tummaa otosta (esimerkkikuvat alla), joista silti oli saatava selvää, vaikka alkuperäisaineisto ei ollutkaan 100 % lukukelpoista. 

KAR Oy:n ratkaisuna tälle oli lopulta kehitettävä ylläkuvatut, joilla skannerin CCD-kameran dynamiikka laajennettiin ylitse valmistajan tarjoamien mahdollisuuksien. Lisäksi kehitettiin automaattinen kuvatiedostojen älykäs sävynsäätö, joka pakotti tummista kuvista vaaleita, siis lukukelpoisia. Palkkioksi tälle 14 päivää kestäneelle iterativiisille prosessille, josta tilaajaa informoitiin tiivissä tahdissa, tilaaja ei halunnutkaan toimia kehitysyhteystyössä toimittajan kanssa. Sen sijaan tilaaja ilmeisesti väsyi sopimusasiakirjojen mukaiseen velvollisuuteensa tarkastaa laatua, ja päätti olla noudattamatta puitesopimusta: työntekijöiden jäädessä kesälomille sopimuksessa määrätty kolmen päivän vastaanottotarkastusaika muuttuikin 10 päiväksi, jonka aikana puitejärjestelyyn kolmentena valittu kaikkein kallein, mutta tilaajalle aiemmin tuttu alan toimija – siis KAR Oy:n kilpailija – keräsi etumatkaa tässä digitointien kilpajuoksussa.

"Vakava virhe"

Kun lopulta ensimmäinen tilaus (noin 129 000 otosta noin 180 000 luvatusta) oli toimitettu, hyväksytty ja otettu julkisesti käyttöön tilaajan verkkosivuilla, ja toinen tilaus (noin 373 000 otosta) oli miltei valmis ja toimittajan laatua ylistetty kuukauden työn jälkeen, tilaaja havaitsikin yllättäen "vakavan virheen" toimituksissa, vaatien koko toista tilausta uusittavaksi. Koska ensimmäinen tilaus oli jo hyväksytty ja maksettu, ei sitä voitu vaatia sopimusten mukaan uusittavaksi, vaikka tälläkin uhkailtiin. Kyse oli ei-täysin mustasta raidasta kuvan vasemmassa reunassa tai alhaalla, riippuen siitä miten päin alkuperäinen oli kuvattu mikrofilmille. Tämän oli aiheuttanut roska/pölyhiukkanen tms. skannerin CCD-anturilla, laitteessa, jonka toimittaja oli ostanut tehdaskorjattuna ja täysin toimivaksi vakuutettuna tunnetulta alan pitkäaikaselt ulkomaiselta välittäjältä.

Toimittajan kannalta oleellista oli, että tämä raita esiintyi kaikissa skannauksissa, ja oli siis myös koe-erässä, jonka tilaaja oli aiemmin hyväksynyt sen minimilaadun täyttäväksi puitesopimusasiakirjojen mukaisesti, ja minkä mukaisia digitointeja oli tilausasiakirjassa tilattu. Tämä argumentointi ei tilaajalle kelvannut, joka sen sijaan vaati digitointien uusimista koko toisen tilauksen osalta, tehtäväksi ennen kuin seuraavia tilauksia toimitettaisiin. Tämäkin toiminta oli puitesopimuksen vastainen, joka salli toimittajalle kolmen kuukauden takuuajan pienten virheiden korjaamiseen. Tilaaja esitti ilman mitään lisäperusteluita, että kyse oli "vakavasta virheestä". Kuitenkin, tilaaja, lukuisten henkilöiden kuuluessa toimintaketjuun, ei ollut havainnut tätä ominaisuutta seitsemän viikon kuluessa, minä aikana raidallisia otoksia oli toimitettu miltei puoli miljoonaa, vaikka laatuvirheitä oli etsitty. Kaiken kukkuraksi osa näistä raidallisista ensimmäisen tilauksen otoksista on yhä käytössä tilaajan julkisilla verkkosivuilla – ne ovat olleet siellä käytössä jo 10 kuukautta –, vaikka niissä on tilaajan mukaan "vakava virhe". SSHY:n skannauksen samasta sivusta.

Välittömästi, kun tilaaja ilmoitti asiasta ensimmäisen kerran puhelimitse, toimittaja korjasi asian. CCD-kennon puhdistaminen paineilmalla ei auttanut, vaan se piti tehdä kolmeen kertaan nesteellä (puhdistetun veden ja Sinolin, 50-50-liuoksella), jonka jälkeen laite paketoitiin pölytiiviisti ongelman välttämiseksi. Toimittaja ilmoitti korjanneensa asian, ja esitti että digitointihankkeen kannalta oleellisinta oli, että raita on korjattu, ja että näin ollen prosessin kokonaislaatu on kunnossa. Ja koska toimittajan hinta oli edullisin, tärkeintä olisi, että hanke etenisi mahdollisimman tehokkaasti eteenpäin. Toisin sanoen, että uusia tilauksia saataisiin työn alla mitä pikemmin, jotta aikataulusta ei viivästyttäisi, minkä jälkeen raidalliset otokset voitaisiin rauhassa korjata.

 

Tilaaja pysyi tiukkana vaatimuksessaan, että vanhat työt pitää korjata ennen uusien saamista, mikä kasvatti epäuskoa toimittajassa, ei-niin-hyvän alkukokemusten siivittämänä. Viikkoa aikaisemmin laatua oli ylistetty kirjallisesti, ja sitten kuukauden työtä vaadittiin yllättäen uusiksi, ilman todella painavia argumentteja: jos kyse olisi todella ollut "vakavasta virheestä" olisi se varmasti huomattu aikaisemmin. Muodostui selväksi, että alkuperäisten sopimusasiakirjojen laatukriteerit piti määritellä tarkemmin ja luoda erityinen toimintamalli, minkä mukaan digitoinneissa tulisi edetä, koska puitesopimusten tulkitsemisessa oli selviä eroja tilaajan ja toimittajan välillä, joita piti jopa tilaajan palkkaama juristi selventää ilman menetystä.

Samaan aikaan kun toimittaja väänsi kättä jatkotoimista tilaajan kanssa, se paransi omia järjestelmiään. Toimittajalle oli ilmeistä, että kyse oli kujanjuoksusta ajan kanssa (noh, kilpailevan toimittajan), ja näin ollen oli tarpeen maksimoida tuotantonopeus aivan huippuunsa. Niinpä hankittiin toinen 8-ytiminen palvelinkone, johon nopein ja suurin mahdollinen järkevän hintainen kovalevypakka, siis 8-porttinen rautaRAID (8×1 Tt, lopulta RAID 0:ssa). Tällä tavoin siirryttiin 2-vuorotuotantoon: aamu- ja iltavuoroon (yksi palvelin kummassakin) + automaattiseen yövuoroon, jossa toimittajan kaikki tietokoneen tekivät kuvien viimeisen jälkikäsittelyn, automaattiset sävynsäädöt ja JPEG-kuvien luomiset.

Lopulta kolme viikkoa kestäneen kädenväännön jälkeen asiassa päästiin sopuun: laatukriteerit täsmennettiin ja toimintamalli aikatauluineen hyväksyttiin. Kun toimittaja sai toimitettua hyväksyttävän toisen tilauksen, saisi se kolmannen tilauksen, ja tämän hyväksytyn toimituksen jälkeen neljännen tilauksen, ja tämän hyväksytyn toimituksen jälkeen vielä viidennen tilauksen. Haasteena oli kovin tiukka aikataulu, joka edellytti, että uusia virheitä ei enää ilmenisi ja että tilaaja pystyisi toimittamaan keskeytyksettä materiaali digitoivaksi. Kädenväännön aikana taaskin toimittajan kilpailija teki jatkuvasti digitointeja, mikä tarkoitti toimittajalle tappioita ja koska kilpailijan hinnat olivat selvästi kalliimpia (1,8-kertaisia), hankkeen kokonaisdigitointien määrä ei yltänyt huippuunsa.

Todellinen virhe

Kuitenkin, kun datan määrä ja vauhti kohosi maksimiinsa, skannatun raakadatan kovalevyssä jouduttiin väliaikaisesti siirtymään toisen kovalevyvalmistajan laitteisiin. Tämä osoittautui kohtalokkaaksi siihen sattuessa yhdistymään se, että kovalevyjä ajettiin liian täyteen, jolloin niiden tiedonsiirtonopeus laskee. Skanneri ei enää pystynyt toimimaan maksiminopeudellaan, ja tämä "nykiminen" aikaansai sen, että kovalevylle talletettu "filminauha" korruptoitui näiltä kohdin. Murphyn lain mukaisesti toinen tilaus oli jo ehditty juuri uusia kokonaan, kunnes tilaaja sattui ensimmäisenä huomaamaan asian. Ilmiö oli verraten harvinainen, sen frekvenssi oli muutaman promillen luokkaa, mutta koska dataa puuttui muutaman pikselin verran kokonaan oli kyse todella vakavasta ongelmasta. Ensinäkemältä tehokkain tapa korjata ongelma sen vähäisen absoluuttimäärän vuoksi – ensin kun se oli täysin ymmärretty ja varmistettu ettei sitä tullut enää uusiin digitointeihin – näytti olevan korruptoituneiden tiedostojen paikantaminen ja näiden yksittäisten otosten uusiminen. Vaikka viallisten aineiston paikantamiseen kehitettiin tehokkaita laskennalisia algoritmejä, ongelmaksi muodostui se, että lopulta vain silmämääräisellä tarkastelulla päästiin lopulliseen varmuuteen, ja koko aineiston visuaalinen tarkistaminen oli hyvin työlästä.

Lopulta, kaksi ja puoli viikkoa kestäneiden yksittäisten etsimisten ja uusimisten jälkeen, tilaaja yhä paikansi korjattavia tiedostoja, minkä johdosta koko toinen tilaus jouduttiin vielä kerran uusimaan, nyt aivan alusta lähtien, siis jokainen otos koko tilauksessa. Järjestelmä toimi moitteetta eikä virheitä ollut digitoidussa aineistossa. Viallisten tiedostojen etsiminen – sen sijaan, että olisi heti uusittu kaikki digitoinnit – oli ennalta-arvaamatta kohtalokas toimittajan ratkaisu, koska tässä lopulta turhassa toiminassa kului yli kaksi viikkoa aikaa, minä aikana toimittajan kilpailija sai jälleen tilaukset, jotta digitointihanke pysyi kokonaisuudessaan aikataulussa.

Kolmannessa tilauksessa ei ollut mitään laatuongelmia, joitakin yksittäisiä ruutuja piti uusia epätarkkojen rajausten vuoksi.

Tilaajan piittamattomuus sovitusta toimintamallista

Kun toinen tilaus oli lopulta toimitettu tilaajalle virheettömänä, tilaaja ei kuitenkaan tehnyt aiemman tehdyn toimintamallin mukaisesti KAR Oy:lle heti uutta tilausta, vaan sen kilpailijalle. Aineistoa toimitettiin tilaajalle jatkuvasti kaksi kertaa viikossa tilaajan noutaessa aineistoa, ja aineiston lopullisesta valmistumisesta KAR Oy ilmoitti tilaajalle sähköpostitse.

Vasta viikon päästä ilmoituksesta toimittaja sai vielä yhden, kolmannen tilauksen (noin 427 000 otosta). Tässä välissä kallishintaisin toimittaja sai vieläkin yhden tilauksen (kahdeksannen ja viimeisen, ja jopa kaikkein isokokoisimman tilauksen kattaen noin 485 000 otosta), mikä olisi KAR Oy:n hinnoilla merkinnyt 917 000 otoksen määrää.

Toimintamallissa noudatettiin alkuperäistä määräaikaa, joka oli puitesopimuksessa määritelty. KAR Oy:n ilmoittaessa sähköpostitse toisen tilauksen aineiston valmistumisesta aikaa tähän määräaikaan oli jäljellä kymmenen päivää. Kuitenkin edellä mainitun kilpailijan 485 000 otoksen tilaus tehtiin viisi päivää ennen tätä määräaikaa, ja KAR Oy:n kolmas tilaus 427 000 otosta kaksi päivää ennen määräajan päättymistä. KAR Oy asettikin ehdoksi, että tilauksen toimitusaikaa pidennetään (ilman sanktioita), mihin tilaaja suostui. Oli siis selvää, että teki digitoinnin kuka hyvänsä toimittajista, alkuperäistä määräaikaa digitointien valmistumisesta ei pystytty noudattamaan.

Reklamointi liian myöhään

Tilaaja reklamoi kirjallisesti puitesopimusasiakirjojen mukaisesti edellä mainutusta "vakavasta virheestä" (raidasta) vasta sen jälkeen, kun ensimmäisen tilauksen reklaamatioaika oli jo umpeutunut. Kun toimittaja laskutti kerralla toisen, kolmannen ja ensimmäisen tilauksen puuttuvan loppuosuuden (noin 53 000 otosta), tilaaja kieltäytyi maksamasta ensimmäisen tilauksen loppua perustellen, että niiltä puuttui nimenomainen hyväksyntä ja laskutuslupa (viimeksimainittua ei koskaan tullut 2. ja 3. tilaukselle, jotka toki maksettiin). Se onko digitointeja otettu käyttöön on lopulta sivuseikka. Sopimusasiakirjojen mukaan työt katsotaan hyväksytyiksi, jos niistä ei reklamoida kirjallisesti määräajassa.

Toimittaja ilmoitti digitoivansa ko. aineiston tai vastaavan määrän samanlaista aineistoa lisäkorvauksetta, saatuaan ensin korvauksen jo tehdystä työstään. Tilaaja ei suostunut tähän, vaan eskaloi asiaa entisestään, joka kävi toimittajan hermoille (katso seuraava kappale). Lopulta, kuukausia myöhemmin, tilaaja katsoi "tarkoituksenmukaisempana" maksaa avoimen laskunsa.

Tiedonkulun ongelmat

 

Tilaaja syytti väärin perustein, että toimittaja panttaa luvatta sen aineistoa maksamattoman laskun (katso edellinen kappale) vuoksi. Tilaaja esitti puhelimessa, että se ei voi rikkoa sopimusasiakirjoja kevein perustein (puhelinsoiton varassa) ja palauttaa toisen ja kolmannen tilauksen aineistoa tilaajalle, joka on kirjallisesti aiemmin vaatinut uudelleen digitointeja. Tilaaja ei halunnut vastaanottaa osaa aineistosta, niin että loput uusinnat toimittaja voisi tehdä sopimusvelvotteitensa mukaisesti, ja tilanne ajautui taas pattitilanteeseen, missä reklamointeihin käytettiin turhaa ja kallista aikaa. Tilaaja yhdisti aineiston säilyttämisen (korjaamista varten) ja maksamattoman laskun toisiinsa, vaikka siitä ei ollut kyse. Toimittajalle tilaajan käytös oli sellaiseksi, että se joutui pitämään hermolomaa sattuneesta, minä aikana tilaaja eskaloi asiaa, ilmeisesti kommunikoimatta asioiden kulusta projektihenkilökuntansa kanssa, tilaajan lukuisista pyynnöistä huolimatta.

 

Sairaslomansa jälkeen toimittaja teki digitoinnin korjaukset takuuajan puitteissa, minkä jälkeen tilaaja nouti aineistot sovitusti.

Lopussa se kiitos seisoo, vai seisooko?

Tilaajan valheelliset syytökset toimittajaa kohtaan aiheuttivat toimittajassa suurta närkästystä eikä edes mittavan aukottoman kirjallisen todistusaineistonkaan varassa tilaaja oikaissut tai pahoitellut toimintaansa. Mutta: mikä ei tapa, se vahvistaa, vai mitä?

Lopetus

Kaikki loppuu aikanaan, pahakin.

Mitä tilaajalle jäi käteen?

Jos katsotaan tilannetta tilaajan kannalta, se ei ollut lopputulokseen tyytyväinen sen vuoksi, koska se joutui laittamaan nähtävästi ennakoimaansa enemmän resursseja laadunvalvontaan, josta se kuitenkin oli itse valmistamiensa puitesopimusasiakirjojen mukaisesti vastuussa.

Hankkeessa oli määrä alunperin tarjouspyyntöasiakirjojen mukaan toteuttaa 1,5– 2,5 miljoonan otoksen digitointi, mutta lopulta hankkeessa toteutui yli 3,7 miljoonaa (priimaa) skannausta + 130 000 raidallista skannausta, joista vajaa 80 000 laitettiin julkisesti esille. Ulkoistetuille digitoinneille oli varattu aikaa 15 viikkoa, mutta efektiiviseen ulkoistettuun työhön kului vähintään 19 viikkoa (KAR Oy:n osalta, siitä hetkestä kun puitesopimus oli allekirjoitettu).

Huomioiden skannausten valtavan määrän ja niiden nopean toimitusaikataulun (KAR Oy:llä toinen tilaus, noin 373 000 otosta ajettiin  noin kymmmenessä päivässä läpi useampaan kertaan), ei tilaaja päässyt laaduntarkastuksessaan lainkaan samaan vauhtiin. Koska tavaraa tuli kolmelta toimittajalta samanaikaisesti, ei eri toimittajia pystytty kohtelemaan samanaikaisesti. Toisin sanoen, vaikka tavaraa toimitettiin jatkuvasti, viive oli melkoinen, kunnes asioihin pystyttiin reagoimaan.

Toisaalta aivan toinen asia on se, haluttiinko reagoida nopeasti ei-toivoittuihin sattumiin, ja samanarvoisesti kaikkiin toimittajiin, koska heitä oli useampi: jos yhden kanssa asiat eivät ota sujuakseen, niin tehdään sitten töitä toisen kanssa. Tarjotut hinnat olivat ilmeisesti ennakkoon odotettuja selvästi alhaisempia, joten alkuperäinen kaavailtu digitointimäärä olisi helposti täyttynyt pelkästään käyttäen kaikkein kallinta puitehankinnan toimittajaa; tosin tämä olisi ollut hankintalain ja puitesopimusten vastaista. Lisäksi oli ilmeistä, että tilaajalla itsellään ei tieto kulkenut oman talon sisällä, joka olisi ollut erittäin tärkeää hankkeen tehokkaan etenemisen ja parhaimman lopputuloksen kannalta.

Mikään tilaajan tekemä ratkaisu (muun muassa käyttää ulkopuolista juristia itse tekemiensä sopimusasiakirjojen hitaasti tehtyyn tulkitsemiseen) ei sinänsä tuonut lisäkustannuksia hankkeessa, joka toteuttiin ulkoa saadulla julkisella budjettirahalla: sama rahamäärä kulutettiin hankkeesssa joka tapauksessa. Tilaajan oma työvoima myöskin maksettiin hyvin suurelta osin samasta budjetista, joten työmäärän suhteen tilanne on sama. Luonnollisesti nämä asiat vaikuttivat siihen, että kuinka paljon ulkoistettuja digitointeja saatiin lopulta toteuttua hankkeessa.

Oleellista on, kuinka paljon digitointeja saatiin toteutettua ja millä laadulla. Kolmen toimittajien hinnat olivat halvimpaan KAR Oy:n verrattuna 1-, 1,0121- ja 1,8907 -kertaiset, ja tilaajan ilmoittamat toteutumat olivat 732 000 (mistä en ole samaa mieltä: laskutettua priimaa oli 800 000 otosta + raidalliset), 111 700 (tälläkin toimittajalla oli laatuongelmia) ja 2 900 000, siis yhteensä 3 743 700 otosta. Huomioiden hintojen erilaisuudet, mikäli vain yksi toimittaja olisi pystynyt tekemään annetussa ajassa kaiken itsenäisesti olisi toteutuma ollutkin yhteensä 6 328 066 tai 6 252 546 tai 3 346 951 digitoitua otosta. Toisaalta toinen toimittaja oli tarjouksessaan ilmoittanut maksimikapasiteetikseen 500 000 neljälle kuukaudelle, KAR Oy:n tarjouksessaan ilmoittama lukema oli 2 800 000 otosta.

Kävi miten kävi, tilaaja sai yli kaksi kertaa ennakkoon kaavailemaansa määrän digitointeja samalla budjettirahalla, ja selvästi enemmän käyttäessään KAR Oy:n palveluja kuin ilman niitä olisi saanut. KAR Oy:n laatuongelmista se valitti vasta kun työt oli aina jo pääosin tehty, ja silloinkin se tehtiin pitkällä viipeellä, minä aikana tilaaja käytti kalleimman toimittajan palveluja pysyäkseen aikatauluissa, missä se ei lopulta kuitenkaan pysynyt digitointien käyttöönoton suhteen. Koska muut toimittajat käyttivät digitointikalustoaan tehdasasetuksin ilman älykästä jälkikäsittelyä, ei niiden yleislaatu tekstin luettavuuden suhteen pärjännyt KAR Oy:n vastaavalle. Tätä yleistä laatukysymystä oli kuitenkin helppo viitata kintaalla alkuperäisten haastavuuden vuoksi: siis riittävä laatu on ok, parasta mahdollista laatua ei tarvitakaan, niin kauan kuin homma tulee tehtyä (ajoissa).

Mitä toimittajalle jäi käteen?

No ihan helv..katinmoinen määrä kovalevyjä, noin alkuunsa.

Surullisinta hankkeessa oli se, että valtaosa ajastani ei suinkaan kulunut itse digitointeihin, vaan odottamiseen toimittajan reagointeihin asiassa ja neuvotteluihin, koska tilaaja ei näkemykseni mukaan noudattanut omaa puitesopimustaan, jota toimittaja olin itse tietysti velvoitettu noudattamaan. Tänä aikana kehitin menetelmiäni aina vain paremmiksi ja tehokkaammiksi, koska tilauksia jaettiin siinä järjestyksessä kun niitä sai valmiiksi – tai ainakin KAR Oy:n kohdalla tilanne oli näin.

Kaikkea kollektiivista ja omaa osaamistani käyttäen rakensin järjestelmät ja kehitin alle puolessa vuodessa menetelmät, joilla yrityksen normaalin tuotannon kappalehinnat suuruusluokassa laskivat kolme dekadia (siis 1/1000-osaan) ja määrät samalla kasvoivat kuusi dekadia (1 000 000, siis miljoonakertaisiksi), verrattuna räätälöityyn yksittäiskappalevalmistukseen. Firman liikevaihto vain kolminkertaistui, koska laskuttamatonta makkelia joutui tekemään niin paljon kaiken sattuneen johdosta.

Ensi kertaa tein yrittäjänä ihan oikeaa voittoa, mutta poistamalla heti kirjanpidossa tämä valtaisa määrä sähkö- ja elektroniikkaromua, mitä nämä tarvitut laitteet todella ovat, firman verotettava tulos tipahtikin sitten kovin alhaiseksi. Huomioiden kuinka monta tuhatta tuntia tein asian eteen töitä, verot ja investointien täydet kuolletukset, tuntiansioni jäi alle puoleen purilaisten paistajan alkupalkan. Silti, sekin oli aika lailla, koska niitä tunteja kertyi useita tuhansia!

Nyt sitten kaiken kokoneena ja nähneenä, suuresta vauhdista huolimatta (parhaimmillaan yli miljoona mikrofilmiruutua kuukaudessa), pystyn tarjoamaan älykkäitä ratkaisuja, joissa ruudut yksilöllisesti läpikäydään ja niiden kuvalaatu säädetään sellaisiksi, jotta niiden luettavuus ja selkeys on aivan omaa luokkaansa, muun muassa filmillä olevat valotusvirheet korjataan pääosin automaattisesti.

Tällä virittämälläni flexScan-mikrofilmi-/korttiskannerilla, jollaista toista samaan suorityskykyyn pääsevää taida tältä Tellukselta löytyä, onnistuu muun muassa seuraavanlaisten alkuperäiskappaleiden digitointi harmaasävyissä:

• 16 ja 35 mm mustavalkomikrofilmit, negatiivit/positiivit comic- ja cine kuvaussuunnassa
• 16 ja 35 mm mustavalkomikrokortit, negatiivit/positiivit comic- ja cine kuvaussuunnassa (fiche; stardardi- ja jumbokokoisina)
• mikrokorttiformaatit: Step & Repeat, Film Jackets, AB Dick, Microx
• mikrofilmi- ja mikrokorttiformaatit: Vesicular, Blue and Black Diazo, Silver 

Mitä jatkossa?

No ei tämä kai nyt tähän jää? Ei todellakaan, rakenteilla on jo automaattinen naarmuttamaton syöttälaite flexScan-mikrokorttiadapteriin. Lisäksi seuraa paperidokumenttien ja kirjojen massaskannausta.

Mitä opimme?

 

Ilmeisesti tilaajakin oppi jotain, koska se on nyt aktiivisesti mukana kehittämässä yleismaailmallista testivälinettä (UTT, Universal Test Target) mikrofilmikuvaukseen ja -digitointiin. Tämä on erinomaisen hyvä ratkaisu, kunhan se tehdään myös käytännössä hyvin toimivaksi ja kulloisen käyttötarpeen asianmukaisesti huomioivaksi. Laadun tarkistaminen pelkästään silmämääräisesti, kun otoksia on miljoonia, ei ehkä ole se paras tapa hoitaa asioita, vai mitä?

 

Toimittajallekin tämä tapaus oli hyvin opettavainen, minkä vuoksi nämä artikkelit on kirjoitettu. On selvää, että isossa hankkeessa, joka ajetaan nopeassa aikataulussa läpi aivan kaikki ei voi mennä kuin rasvattu, ja ongelmiakin tulee väkisinkin esiin. Allekirjoittajana itse näkisin, että suurimmat ongelmat eivät kuitenkaan tule romuista laitteista, jotka hajovat käsiin, eivätkä tietokoneista, jotka eivät koskaan toimi kuten niiden pitäisi.

Suurimmat ongelmat tulevat ihmisistä, ja ihmisten välisistä kanssakäymisestä; laitteet ja tietokoneet saa aina kuntoon, tavalla tai toisella, jos ei muuten, niin (kovalla) rahalla. Miten onkaan mahdollista, että vaikka asiat sovitaan kirjallisesti ennakkoon, silti hommat menevät puihin? Asioita tulkitaan, ja yleensä egoistisesti, ei välttämättä lainkaan sen mukaan, mikä olisi itse hankkeen kannalta fiksuinta. Vastuu lopulta kasautuu hankkeen johtoon, on erinomaisen tärkeää, että se on tehtäviensä tasalla ja osaa ratkaista hyvin ongelmia, sopia asioita ja hakea kompromisseja. Mikäli johto ei kykene/halua/viitsi/pysty/jaksa/ehdi tähän, niin sitten ei ole paljoa muuta tehtävissä kuin hoitaa omat hommansa mahdollisimman hyvin, ja toivoa parasta ja pelätä pahinta. Pahimmallaan käy niin, että vaikka omat hommansa tekisi mahdollisimman hyvin, niin toisen osapuolen mokat koituvat itselle kärsittäväksi.

Toki voi tehdä niin, että ei usko mihinkään, keneenkään, ei papereihin kirjoitettuun ja sovittuun, mutta silläkään tavalla ei välttämättä pääse kovin pitkälle. Tärkeintä olisi osata ymmärtää toista osapuolta paremmin kuin se itse itseään ymmärtää, jotta voisi kiertää pahimmat sudenkuopat ennakoimalla. Kaikkeen pitää kuitenkin pystyä varautumaan, myös siihen täydelliseen pahimpaan ("total worst-case") ja kertoa se vielä kymmenellä, ja sitten miettiä, onko vielä valmis menemään mukaan hankkeeseen ja millä rahalla. Jos et usko itseesi ja yrität huijata itseäsi, et voi uskoa muita etkä tehdä heille/heidän kanssaan töitä.

Suuret hankkeet yleensä edellyttävät puolin ja toisin ulkoistamista/alihankintaa, olisi kyse sitten tilaajasta, joka maksaa lopulta kaiken, tai toimittajasta, jolla on toimituksen päävastuu, mutta voi silti käyttää alihankintaa itsekin. Laajennetaan tätä kilpailuttamisen, ulkona teettämisen haastavaa problematiikkaa ja siinä opittuja omia kokemuksia, omaan artikkeliinsa "Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer]] (Osa III / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)".

Kaunis kiitos kaikille niille, jotka ovat minua opettaneet, jotta minä voin opettaa muita.

Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer (2011)

Seuraavassa läpikäydään isoa julkisesti 7.6.2010 asti EU-kilpailutettua massadigitointihanketta, jonka pisteytyksen KAR Oy voitti. Sen sijaan, että tämä teksti olisi pelkkä neutraalin suppea tapauskuvaus, laajennan ajatuksiani pidemmälle, jotta mahdollisimman moni voisi hyötyä kokemuksistani ja oppimastani. Yritän tarkastella asiaa laajemmin ja soveltuvin osin niin toimittajan kuin tilaajankin kannalta, vaikka itse pääosin edustan ensinmainittua.

Tavaraa tuli lopulta niin paljon, että tämän juttu on jaettu erillisiin artikkeleihin.

• Mikrofilmidigitoinnin valmiit ratkaisut (Osa I / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa sekä vuoden 2010 hankkeen projektikertomus
  • Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer (Osa IIa / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
  • Mikrofilmirullien vuoden 2010 massadigitointihankkeen projektikertomus / Klaus A J Riederer (Osa IIb / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer (Osa III / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)

Mitä tulisi tehdä ja mitä ei saisi tehdä, kun ulkoistetaan työtä / palveluja?

Yritän tarkastella asiaa soveltuvin osin toimittajan kuin tilaajankin kannalta, vaikka toki pääosin edustan ensinmainittua. Alla mainittu on kantapään kautta opittua, hyvin kalliilla rahalla, niin sanoakseni. Mutta yhtäkaikki, jos joku voi tästä kirjoituksestani jotain oppia, olisi se hienoa, vaikka eikös se ole niin, että vain oman kantapään kautta asiat oppii, jos silloinkaan?

Tilaajan reunaehdot

Jos digitoitavia otoksia (kuvia) on miljoonia, niin eikös tämä massadigitointihanke pidäkin kilpailuttaa? Vai kannattaako sitä sitten kuitenkaan tehdä "ulkona"?

Yleensä elämä ja kaikki siinä on draamaa, suorastaan tasapainoilua, seuraavasta kolmiodraamasta:

• Hinta
• Aika
• Laatu

Kuitenkin, nykyaikana olisi parempi sanoa riittävä laatu, mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman halvalla. Riittävää laatua voi perustella tekijän aikaisemmilla referensseillä, aikavaateen yleensä määrää se, joka (lopulta) maksaa viulut, ja hinnan saa tingittyä julkisella kilpailutuksella. Eikö niin?

Mitä nyt sitten oikeastaan halutaan, tai siis, mistä halutaan maksaa? Voidaanko ajatella, että ulkoistetaan kaikki, mitä ei itse

• osata (ei ehditä/kannata opetella)
• ehditä tehdä (määräajassa)
• haluta tehdä, on liian työlästä (määräajassa)
• kannata tehdä (tulee liian kalliiksi, esim. laiteinvestointien vuoksi; mihin saadaan rahat muualta)
• ?

Kaikki muut (= negaatio yllä olevasta) kannattaa itse tehdä, eikö vain? Mikä kannattaa tehdä itse, tai jopa on pakko tehdä itse:

• Kilpailutus
• Laadun valvonta
• Projektin johto

Tai noh, korjataan tämä viimeinen. Kaikki voidaan ulkoistaa, mutta kaikkea ei voi tehdä sama toimittaja – muuten voi syntyä eturistiriitoja.

Tilaajan sudenkuopat

Mikä on lopulta tilaajan kannalta kaikkein haastavinta?

• Kilpailutus, varsinkin jos on tehtävä noudattaen Hankintalakia, Virkamieslakia jne.
  • Valtion laitokset, kunnat tms. Tämä vie aikaa ja vaatii taitoa sekä huolellisuutta
• Laadun valvonta, kun palvelun tuloksia tulee paljon kerralla ja nopeaan tahtiin
  • Riittääkö tilaajan ymmärrys ja resurssit tähän kaikkeen?
• Projektin johto
  • Riittääkö tilaajan ymmärrys ja resurssit tähän kaikkeen?
• Miten varaudutaan pahoihin vastoinkäymisiin?

Ulkoistamisesta on internetissä paljonkin tekstiä. Toki jokainen hanke on omanlaisensa. Lopulta jokaisen pitää itse miettiä, mitkä ovat ne keskeiset alueet, jotka painavat eniten, ja mitkä taasen painavat vähiten. Näiden yhteisvaikutus sitten määrittelee, missä ja millä mennään.

Toimittajan haasteet

Kaikkein tärkeintä olisi saada selville mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, mitä tilaaja todellisuudessa haluaa; tai on jättänyt kertomatta. Vai voisiko olla niin, että tarjouspyynnössä on kerrottu kaikki mahdollinen todenmukaisesti, ja mitään muuta ei tarvitsekaan tietää?

Mitä jos ''yhteistyössä'' olisikin sellainen meininki, että kaikki asiat kerrottaisiin puolin ja toisin? Tai sitten se joka kertoo, ei häntä kuitenkaan kuunnella - kiire on kaikilla ja sitoutuminen puuttuu. Niinpä, suoraselkäiselle rehellisyydelle ei taida olla nyky-yhteiskunnassa sijaa, saati sitten (ääri-)idealistille, joka näkee asiat kovin vähin sävyin.

Mitä toimittajan sitten kannattaisi ulkoistaa? Ulkoistetaan (eli alihankintaan) kaikki, mitä ei itse

• kannata opetella (uniikki keikka)
• ehditä tehdä (määräajassa)
• haluta tehdä, on liian hankalaa / työlästä (määräajassa)
• kannata tehdä (tulee liian kalliiksi, esimerkiksi laiteinvestointien vuoksi; mihin saadaan rahat muualta)

Noh, tämähän näyttää kovin tutulta. Mitä toimittajan sitten kannattaisi itse tehdä, tai olisi suorastaan pakko tehdä itse? Alihankkijoiden

• kilpailutus 
• laadun valvonta
• pääprojektin johto

Tämäkin näyttää tutulta. Voisiko olla, että nämä edellämainitut tekijät ovat kutakuinkin universaaleja tai ainakin perimmäisiä kysymyksiä?

Minun etuni on sinun etusi, vai etuni on sinun haittasi?

Jos sekä tilaajan että toimittajat reunaehdot ovat samojen lainalaisuuksien määräämät, voisiko olla niin, että toisen etu on toisenkin etu, ja että toisen haitta on toisenkin haitta? Että oikeasti kannattaisi tehdä asioita yhteistyössä, yhdessä miettien, miten koko hanke kannattaisi tehdä, sen sijaan, että toinen määrää ja toinen tekee, ja sitten tulee mitä tulee? Jos ajateltaisiinkin niin, mikä olisi projektin kannalta tehokkainta, nopeinta, laadukkainta, kalleinta, halvinta jne. – sen sijaan, että katsottaisiin vain omaa napaa? Siis jos jompi kumpi – tilaaja tai toimittaja – kärsii jostakin, maksaa jostakin "liikaa", saa jotakin tehokkaasti, silloin itse projekti kärsii, maksaa, saa.. Eihän tämä ole niin vaikeaa, eihän?

Mitä sitten, jos sopijaosapuolet

• eivät ole samalla teknisellä tasolla (ymmärrä vaikeita tietoteknisiä tms. asioita yhtä hyvin)
• eivät puhu samaa kieltä (vrt. edellä, ei tarvitse olla suomen, ruotsin, englannin.. kieliongelma)
• peittävät asioita, jättävät kertomatta asioita, eivät puhu totta
• ajavat omaa agendaansa talonsa sisällä
• ajavat vain oman talonsa etua koko hankkeen kustannuksella, vedettävät toista sopijaosapuolta

Eli lopulta, kuinka moni toimittaja uskaltaa palvella asiakkaitaan seuraavasti:

• Ollaan rehellisiä ja tehdään homma hyvin. Tyytyväinen asiakas tulee takaisin; tyytymätön voi ruveta ilkeäksi ja haukkua vielä muillekin
• Kerrotaan asiat niinkuin ne ovat. Jos homma ei tule toimimaan, kerrotaan se heti
• Ei peitellä omia virheitä. Niistä jäädään kiinni kuitenkin ennemmin tai myöhemmin
• Keskitytään olennaiseen asiakkaan kannalta, mikä ei olekaan aina kovin helppoa
• Tehdään selväksi, että haetaan mutkikkaissakin ratkaisuissa asiakkaan etua
• Palvellaan kokonaisvaltaisesti, avaimet käteen periaatteella

Saako sinua opettaa?

Miksi on niin, että jos toista ihmistä yrittää opettaa, tai edes neuvoa, sitä leimaudutaan heti kaikkitietäväksi besserwisseriksi, ja siinä sitä ollaan? Miksi käymme kuitenkin kouluja? Siis pentuja opetetaan, koska vanha koira ei opi – ei halua oppia – uusia temppuja?

Toisaalta, kuinka moni meistä (ihmisistä)

• uskoo viisaampaansa, jopa vastapuolen pöytää istuvaa (jos hänellä on riittäävä kokemusta/osaamista)
• pystyy myöntämään omat virheensä ja korjamaan ne
• on valmis hakemaan sopua riidan koittaessa, vaikka olisi toinenkin (mahdollisesti ei niin hyvä) ratkaisuntarjoaja
• jaksaa nähdä vaivaa hankkeessa, vaikka onkin sen ulkoistanut odottaen saavansa kaiken tekemättä mitään (muuta kuin laskut maksamalla)

Ylitsepääsemättömät esteet

Mitä sitten kun edellä mainitut asiat ovat kertakaikkiaan ylipääsemättömiä. Jos käykin niin, että

• laitteet eivät toimikaan kuten pitäisi - systemaattinen virhe
• aikataulut, mitkä hyvänsä, eivät päde - hankkeen toteutusaikataulu on yltiöoptimistinen
• hankkeen suunnittelu on tehty puutteellisesti - kirjalliset määritelmät ovat puutteelliset
• informaatio ei kulje - talon sisällä tai ulkona: tilaajan ja toimittajan välillä
• kun ihmiset eivät enää jaksa...

Kaikki asiat voi ja pitääkin sopia kirjallisesti ennakkoon. Ongelma on vain se, että lopulta kun ollaan pahassa jamassa, sopimuspaperilla ei ole toilettipaperin virkaakaan (se on aika kovaa takamukselle) eikä sitä voi käyttää uudestaan (kun se on täynnä tekstiä), se on siis jätettä, sillä sopimuksenhan voi aina rikkoa. Jos sopimuksen rikkoo, siitä voi joutua edesvastuuseen, mutta se ei vie hanketta yhtään lähemmäksi haluttua lopputulosta. Tosiasiahan on niin, että jos tilaaja rikkoo sopimusta, toimittajan ainoa tapa hakea korvauksia on tuomioistuimesta, jossa ei ole voittajia, ja jos toimittaja rikkoo sopimuksia, tilaaja ei maksa laskujaan ja/tai tee lisätilauksia. Loppupeleissä toimittaja kärsii aina taloudellisesti ja tilaaja taas kärsii siitä, että se ei saanutkaan sitä mitä oli alunperin halunnut.

Mikä on kaikkein tärkeintä?

Kaikkein tärkeintä hankkeissa on luottamus tilaajan ja toimittajan välillä.

Jos luottamusta ei synny tai se jossain vaiheessa suorastaan katoaa tilaajan ja toimittajan välillä, sitten alkavat todelliset vaikeudet. Kun asiat lakkaavat riitelemästä, ihmiset alkavat riitelemään – ja silloin se on henkilökohtaista. Enää ei ole kysy mikä on hankkeen kannalta järkevää ja olennaista, vaan se, että itse pääsee olemaan oikeassa, ja näpäyttämään toista. Tämä ei johda hankkeen kannalta parhaaseen lopputulokseen.

Niin, mitenkäs joka sopimuksen lopussa lukee: riita-asiat selvitellään tuomioistuimessa. Joka on oikeudessa istunut, tietää, että siellä ei jaeta oikeutta eikä oikeudenmukaisuutta, ja kaikkein vähiten siellä hankkeen tavoitteet tulevat täytetyiksi. Vanha viisaus sanoo, että laiha sopu on parempi kuin lihava riita.

Lasinegatiivien digitointi, arkivointi ja vedostaminen Valokuvavalmistamo KAR:ssa / Klaus A J Riederer (2010)

Seuraavassa läpikäydään tapausta Eero Vartian lasinegatiivit 1900-luvun alusta, tilaustyö tehty tammi–helmikuussa 2010.

Lasinegatiivien digitointityön lähtökohta

Asiakas, Eero Vartian veljenpoika Matti Vartia, otti yhteyttä selvittääkseen mitä noin 186 lasinegatiiville voisi tehdä. Hänen tarpeensa olivat seuraavanlaiset:

• Siirtää talteen jo katoamassa oleva informaatio
  • Osa negatiiveista oli sangen huonossa kunnossa
• Saattaa negatiivit helpommin katsottaviksi positiiveiksi ja käsiteltäviksi
  • Kuvista ei oltu koskaan tehty vedoksia, tai ainakaan niitä ei ollut olemassa
• Muokata kuvia
  • Rajata uudelleen, retusoida jne.
• Välittää/jakaa kuvia helposti muille sukulaisille
• Katsoa kuvia tietokoneella

Kuvista haluttiin paperikopioita pienessä ja mahdollisesti isommassa koossa. Suurennuskoneella kopioiden valmistaminen olisi ollut hidasta, vaikeaa ja kallista, eikä kuvien muokkausta ja välittämistä olisi voitu tehdä helposti. Lisäksi ajatus oli esittää kuvia sähköisenä diashow'na suuremmalle yleisöjoukolle videotykin avulla. Oli siis aivan selvää, että alkuperäiset tuli digitoida.

Digitoitava aineisto

Eero Vartia harrasti valokuvausta ja sai isältään palkkikameran, jolla hän otti ensimmäiset valokuvansa noin vuonna 1907, 10-vuotiaana. Kuvien mukana kulkeneen muistivihkon viimeiset vuosilukumerkinnät ovat noin vuodelta 1918, säilyneitä lasinegatiiveja on noin 183 kappaletta. Eero Vartia valmistui ylioppilaaksi 1915 ja lääketieteen kandidaatiksi 1919. Hän kuoli lentävään sikotautiin 1925, 27-vuotiaana. Valokuvia on paljon perheenjäsenistä, perheen kodista, kesämökistä ja muista läheisistä paikoista ja tapahtumista. Ajan merkittävistä yhteiskunnallista tapahtumista ja tilanteista, kuten sisällissodan tapahtumista, on myös jokunen kuva.

Negatiivien digitoinnin lisäksi haluttiin paperikopiot, jotta kuvien katseluun ei tarvittaisi aina välttämättä tietokonetta. Lisäksi heräsi kysymys lasinegatiivien pitkäaikaissäilyttämisestä. Kovalevyjen, muistikorttien, DVD-levyjen muiden tallennusmedioiden säännöllinen virkistäminen on työlästä eikä siltäkään näin tekemällä päästä 100 % varmuuteen. Niinpä päätettiin, että digitaalisten tallenteiden lisäksi paperikopioista tehtäisiin hyvin laadukkaat lumppupaperiset pigmenttivedokset, jotka säilöttäisiin asianmukaisesti happovapaaseen kuva-albumiin. Näin varmistettaisiin paperikuvien säilyminen mahdollisimman pitkään, ja samalla kunnioitettaisiin kuvausajan henkeä: lumppuvedoksen tunnelma vastaa kuvausajan ja sen ajan kuitupaperin tunnelmaa.

Työn rajaus eli kuvaus eli suunnittelu

Tässä kappaleessa pohditaan työnkulun etukäteissuunnittelua. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja hyvin rajattu on puolta halvempaa. Mitä jää jäljelle?

Tasapainon löytäminen: hinta versus aika versus laatu

Yleistäen tässä reaalisessa maailmassa haemme tasapainoa seuraavasta kolmiodraamasta

• Hinta
• Aika
• Laatu

Teemme sitten mitä tahansa, näistä ehdoista vain kaksi voi toteutua samanaikaisesti. Kiina-ilmiön korostuessa yhä useimmin primäärikriteeriksi nousee hinta. Nykytermein ilmaistuna puhummekin riittävästä laadusta, mikä tarkoittaa, että ylilaadusta ei haluta (eikä välttämättä kannatakaan) maksaa. Aika on usein tekijä, josta voidaan tinkiä – jos ei ole suurta kiirettä, hintoja voi pyöristää alaspäin.

Hinta riippuu ajasta ja laadusta, mutta myös siitä mitä oikeastaan ollaan tekemässä ja kuinka paljon.

Teetettävän työn rajaus 1: mitä tehdään itse?

 

Kaikki mitä voi itse tehdä, niin kannattaakin tehdä itse – mikäli ei maksa/laske itselleen tuntipalkkaa, ja ehtii/viitsii/jaksaa/huvittaa ja osaa itse tehdä tarvittavat tehtävät.

• Muistivihkon tekstit asiakas siirsi itse talteen, taulukkolaskentaohjelmaan, josta hän sitten sukkelaan laski kuvamääriä ja johon hän laittoi lisää kommentteja.

Kun tietoa on paljon, sitä on pystyttävä hakea: metatietojen merkitys.

• Metatietojen lisääminen kuvatiedostoihin oli pohdinnan alla, mutta tätä ei koettu tarpeelliseksi tässä hankkeessa. Kaikesta huolimatta, toimittaja silti lisäsi perusmetatiedot kuviin.
• Kuvatekstin lisääminen kuvankäsittelyohjelmassa vedostustiedostoon torjuttiin myös, koska tämä olisi nostanut hintaa ja ennenkaikkea albumia varten tarkoitetut kuvatekstit eivät olleet valmiita.

 

 

Hinta putoaa kun määrä pienenee, jollei paljousale tee tätä kannattomaksi. Voisiko digitoitavaa aineistoa priorisoida, siis vähentää?

• Vaikka kuvamäärä ei ollut sinänsä kovinkaan mittava, kuvissa oli toistoa: samaa motiivia oli kuvattu useampi ruutu – asiakas valitsi "parhaiten" onnistuneen ruudun työn alle.
• Kuvissa oli vähemmän jälkipolvelle kiinnostavia motiiveja: näitä negatiiveja ei digitoitu.

Mitä tehdään pois raakatulle, digitoimattomalle materiaalille? Alkuperäisillä voi silti olla jatkossa merkitystä. Kaikki materiaali tulisi säilöä jälkipolville – vai tulisiko?

• Asiakas sai (pientä lisäkorvausta vastaan) materiaalit ja tarvikkeet Kuvavalmistamo KAR:lta lasinegatiivien arkivointia varten.
• Asiakas pesi itse nämä ei-digitoitavat negatiivit ja arkivoi ne itse negataskuihin.

Teetettävän työn rajaus 2: mitä ulkoistetaan?

 

Mitä ei osata tehdä itse, mutta tulee tehdä, teetetään ulkona. Kaiken kaikkiaan digitoitavaksi jäi lopulta 104 lasinegatiivia.

• Digitoitavaksi asiakas valitsi mielekkäät kuva-aiheet, joiden joukossa oli huonokuntoisia lasinegatiiveja.

Se mitä tehdään, tehdään riittävän hyvin + ainakin vähän päälle.

• Valokuvauskojeen optiikka ei näyttänyt olevan modernilla tasolla eikä paperivedoksia kuviteltu tehtävän "kotitaulua" suurempana (esimerkiksi 50×70 cm, johon toimittaja laski silti vähintään 1,5-kertaisen varmuuskertoimen.
• Negatiiveja ei digitoitu skannerin täydellä resoluutiolla, koska lasinegatiiveissa ei edes ollut tämän vertaa todellista informaatiota.

 

Se mitä tehdään, tehdään järkevästi, asiakkaan tarpeet huomioiden. Järkevien ulkoistettavien töiden lisääminen samalla kertaa ei nosta kokonaishintaa samassa suhteessa kuin työt erikseen teetättämällä.

• Kuvien pigmenttivedostaminen hyvin säilyvälle lumppupaperille – pitkäaikaissäilytys huomioiden – olisi ollut epäviisasta retusoimatta samalla kuvatiedostoja
• Työläs retusointi ja sen tallentaminen tehtiin täyden resoluution digitoituihin tiedostoihin
  • Jatkossa isompia vedoksia saataisiin helpommin (halvemmalla).
• Pigmenttivedosten koko määriteltiin käyttötarkoituksen, siis kuva-albumin koon mukaan: 13×18 cm
  • Tässä vedoskoossa materiaalikulut eivät vielä olisi merkittäviä (asiakas sai suhteessa enemmän: paljon hyvin säilyvää työtä)

Ylilaadusta ei kannata maksaa, vaikka primaa pedantti duunari haluaisi tehdä väkisinkin.

• Kuvien retusointi tehtiin suhteessa vedostettavaan kuva-alaan
  • Tärkeät yksityiskohdat, kuten kasvot, suuremmalla suurennoksella ja vähemmän tärkeät pienemmällä suurennoksella

Miten ja mistä tingitään?

Suomalainen on yleensä huono tinkimään, jota voi tehdä muutenkin kuin vain alennuksia vaatimalla.

• Tuntityönä hinnanmuodostus on aina reilu molemmille osapuolille.
• Urakkahinnassa riski on aina jommalla kummalla, ja palveluntarjoajan ammattilaisuutta mittaa riskin maksimointi asiakkaalle.
  • Miksi silti urakkaa aina suositaan? (Koska ei luoteta ihmisiin.)
• Laadusta voi tinkiä.
• Määrästä voi tinkiä.
• Kiireestä voi tinkiä.
• Voi teettää enemmän keikkaa kerralla, ja saada paljousalennusta (rinnakkaiset prosessit monivaiheisessa työssä).
• Voi kerätä kavereiltakin lisätyötä samaan keikkaan, ja saada paljousalennusta.
• Voi noudattaa erilaista hinnanmuodostusperiaatteita per työvaihe.
• Kun antaa kunnioitusta, sitä saa itsekin.
• Epä- ja ennakkoluulot ovat yleensä pahasta.

Tehdäkö tuntityönä vai urakkana? Keikka jaettiin lopulta osiin hinnanjakautumisen suhteen.

• Digitointi, arkivointi ja kuvien vedostaminen tehtiin kappalehinnalla.
• Kuvatiedostojen retusointi tehtiin lopulta tuntityönä.
• Kuvia vedostettiin 84 kappaletta (104 digitoitiin 186 kuvasta), jotka siis myös retusointiin.

Miten asiakasta palvellaan?

Ollaan rehellisiä ja tehdään homma hyvin. Tyytyväinen asiakas tulee takaisin; tyytymätön voi ruveta ilkeäksi ja haukkua vielä muillekin.

• Kerrotaan asiat niinkuin ne ovat. Jos homma ei tule toimimaan, kerrotaan se heti.
• Ei peitellä omia virheitä.
• Keskitytään olennaiseen asiakkaan kannalta, mikä ei olekaan aina kovin helppoa.
• Tehdään selväksi, että haetaan mutkikkaissakin ratkaisuissa asiakkaan etua.
• Palvellaan kokonaisvaltaisesti, avaimet käteen periaatteella.

Digitoinnin työnkulku

Tässä kappaleessa kerrotaan digitoinnin työnkulusta. Raskaan sarjan ammattivehkeillä työt syntyvät tehokkaammin kuin ihmisvoimin.

Työnkulku Valokuvavalmistamo KAR:ssa on aina jossain määrän tapauskohtainen. Seuraavassa läpikäydään Eero Vartian 1900-luvun alun lasinegatiivien digitointia, mutta menetelmät ovat pitkälle samoja muitakin materiaaleja työstettäessä.

Digitointikalusto

Herkkien lasinegatiivien skannaus on koettu museoalalla hyvin haasteelliseksi. Usein lasinegatiivit digitoidaan valokuvaamalla. Suuri huoli on, että tavanomaisissa skannereissa negatiivit lämpinevät huomattavasti, minkä johdosta lasinegatiivien odotettu jäljellä oleva elinikä laskee. Toinen murhe on, että laitteiden tekninen laatu ei riitä lasinegatiivien digitointiin.

Valokuvavalmistamo KAR:n skannerit

• Fuji Lanovia C-550
• Agfa XY-15, Agfan OEM-versio laittesta Fuji Lanovia C-550; eroaa vain softalla (joita voi käyttää ristiin)

edustavat tasokoneiden (flatbed scanner) raskaan sarjan huippuja, joissa tekniset ratkaisut ja laatu ovat aivan omaa luokkaansa.

Skannereiden valopöydät on rakennettu siten, että valolähteet (pienoisloisteputket) sijaitsevat etäällä skannauslasista, johon valo heijastuu. Tasovalo ei ole päällä skannatessa, vaan tällöin liikkuva valovarsi valaisee läpivalaistavaa kohdetta (negatiivi/positiivi). Valolähteenä on 20 W miniatyyriloistelamppu, jonka altistuksessa lasinega on vain sen ajan kun varsi pyyhkii kohdetta, CCD kameran sitä kuvatessa. Valo- ja lämpöaltistumat skannatessa ovat minimaaliset eikä lasinegan lämpötila muutu ympäristön vastaavasta skannatessa.

Fuji C-550 Lanovian maksimidensiteetti on 3,9 D ja resoluutio on 5000 dpi kaikkialla (stichaava kone, todellinen mitattu tarkkuus vähintään 85–100 % tästä, mikä ylittää lasinegatiiveissa olevan tarkkuuden (sisältäen filmin emulsion ja käytetyn optiikan).

• Skannerin täydellä tarkkuudella tiedostoista tuli melkoisia: 9×12 cm, 5000 dpi → 400 Mt, 8-bittinen harmaasävytiedosto → 1,9×2,5 m vedos @240 ppi
• Kuvat digitoitiin edellä mainitusta neljänneskokoon (noin 8500×11500 pikseliä), joka ei ainakaan alittanut filmin ja optiikan todellista informaatiota
• Käytetyllä tarkkuudella Kuvavalmistamo KAR voi valmistaa ilman interpolointia metrin leveän vedoksen ja interpoloimalla vielä tästä neljä kertaa isomman vedoksen, silmää häiritsemättä

Tässä työssä skannerina käytettiin Fuji C-550 Lanoviaa, jossa pyörii suljettu skannausohjelma C-scan Plus (v. 3.2) Mac OS 9.2.2 -käyttöjärjestelmässä. Ohjelma, kuten rautakin, on tehty raskaaseen tuotantokäyttöön kirjapainoympäristössä ja pyörii varsin vikkelään 2×1 Ghz Quicksilver-mäkissä, josta ei skannerin valmistusaikana voitu unelmoidakaan. Tosin, jos laitteen toinen prosessorikin toimisi niin megoja valuisi kovalevylle vieläkin vauhdikkaammin. Nämä koneet eivät ole yleisiä eivätkä helppoja. Niiden valmistus on lopettu jo vuosia sitten eikä niille löydy mitään tehtaan tukea: näiden skannereiden kanssa toimivan tulee ymmärtää itsekin tekniikasta ja tietokoneista melkoisesti.

Skannerikone on kiinni 1 Gt intranetissä, parin reittimen ja parikymmenen CAT6-runkokaapelimetrin päässä kuvankäsittelykoneesta. Kaikki kuvankäsittely tehtiin Photoshopilla (CS4; OSX 10.5, Mac G5 PPC 2×2.5 GHz, 8 Gt RAM), profiloiduilla monitoreilla (30” Cinema Display, ViewSonic VP201b) valokontrolloidussa ympäristössä (D50 päivänvaloammattiloisteputkien valaistuksessa). Vedokset valmistettiin talon sisällä profiloidulla Epson 11880 8-väri 64"-pigmenttivedostimella, mattamustalla.

Esivalmistelut

Aivan ensimmäiseksi kaikki digitointitilat pölynimurointiin ja vesipestiin huolellisesti, ja työtasot tyhjennettiin muusta romusta. Näytöt oli rautakalibroitu jo aikaisemmin, ja ne pitivät kutinsa. Skannereiden kalibrointi oli varmistettu aiemmin.

Agfa XY-15 skannerin kanssa oli ongelmia, ja sitä ohjaava Mac on hitaampi kuin Fuji C-550 Lanovian. Skannerina käytettiin siis Lanoviaa. Koska lasinegat piti puhdistaa alkoholiliuoksella, myös tämän takia oli syytä käyttää Fujia (kone eri tilassa kuin kuvankäsittelykone).

 

 

Asiakas, Matti Vartia, toimitti paperimuodossa taulukon (työlistan), jossa oli yksilöity ruudun numero, sisältö / kuvaus ja rajaus skannausta varten. Joukosta oli poistettu jo valmiiksi ei-digitoitavat ruudut, mikä helpotti digitoinnin työskentelyä, mutta teetti enemmän työtä loppuarkivoinnissa.

Ensimmäinen varsinainen työvaihe oli etsiä korista oikea laatikko – selvyyden vuoksi lasinegat digitoitiin (pääosin) numerojärjestyksessä. Valtaosissa laseissa oli jäljellä kuvaajan, Eero Vartian, liimapaperinen tms. lappu, jossa oli käsin kirjoitettuna ruudun numero.

• Laatikosta nostettiin esille sopiva kertatyömäärä, minkä käytännössä oli skannerin (tasolevyn) kertakapasiteetti, 8–12 kpl.

 

 

• Ruudut puhdistettiin huolellisesti ja varovaisesti lasipuolelta käyttäen tislatun (akku)veden ja isopropanolin 50-50 % liuosta ja nukkaamattomia kertakäyttöisiä kuitupyyhkeitä.
  • Osa ruuduista oli niin likaisia, että pyyhe mustui aivan silmissä, erityisesti näin oli niissä laseissa, joiden ympärillä on paperipaperi (ei silkkipaperinen servietti).
• Luonnollisesti lasiruutua pitäneessä kädessä oli paksu puuvillahansikas, pesukädessä Latex-hansikas.

 

 

 

 

 

 

Tämän jälkeen skannerin lasilevyn puhdistettiin tarvittaessa lasinpuhdistusliuoksella ja aina paineilmalla, jolla puhdistettiin myös lasinegat juuri ennen niiden asettamista lasilevylle.

Skannaus

Skannerin ja softan vauhti oli riittävä yhdelläkin prosessorilla. Ihminen ei pysy niiden perässä: lasinegojen puhdistaminen oli usein hitaampaa kuin niiden skannaus, jälkikäsittelystä puhumattakaan.

• Kuvat skannattiin siten, että musta ei mennyt täysin tukkoon (noin 5/255) eikä valkoinen pää puhki (noin 250/255). 
• Kuvia ei terävöitetty lainkaan skannerissa.
• Ruudut skannattiin 8-bittisinä 50 l/mm 250 % suurennoksella, josta syntyi siis noin pyöreät 8500×11500 pikseliä. 
• Ruudut nimettiin yksinkertaisesti evartia###.tif, missä ### on kolmenumeroinen järjestysnumero alkaen 001:sta.
• Skannausohjelma tuotti pakkaamattomat 8-bittiset harmaasävy TIFF-tiedostot, ei ICC-profiilia.

 

 

Oleellista on, että laadukkaalla laitteistolla työskenneltäessä joka kuvaa ei tarvitse säätää skannausvaiheessa käsin erikseen, vaan tämä voidaan tehdä kaikki jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmassa, kuvan laadun tästä laadun kärsimättä. Skanneri tuottaa automaattisesti negatiivista laadukkaan positiivikuvan. Valitsemalla positiivikuva skannerisoftasta, saadaan negatiivikuvasta negatiivikuva, jonka invertointi Photoshopissa tuottaa huonomman lopputuloksen kuin skannerin suoraan tuottama positiivikuva.

Metatietojen lisäys ja (raaka)digitointitiedostojen tallennus

Raakaskannatut tiedostot ei tallennettu sellaisenaan vaan ne pakattiin ja niihin lisättiin perusmetatiedot ylimääräisenä bonuksena.

• Kuvat avattiin Photoshopissa ja niihin lisättiin metatietoina valokuvaaja (Eero Vartia), kuvausajankohta karkeasti (1910-luku) ja metadatan syöttäjä (KAR Klaus A J Riederer 2010).
• Kuvat talletettiin 8-bittisinä harmaasävy-TIFF-tiedostoina, LZW-pakattuina, ilman ICC-profiilia.

Lasinegatiivien arkivointi eli pitkäaikaissäilyttäminen

Skannauksen valmistuttua lasinegat laitettiin Klugin PAT-testattuihin puolitettuihin 9×12 cm pergamiinitaskuihin ja kuljetusta varten pahvilaatikkoon numerojärjestyksessä. Työlistaa päivitettiin työn etenemisen mukaan.

 

 

 

Loppusäilytys tulisi tehdä happovapaassa ympäristössä, museolaatuisissa (ei puu)laatikoissa, joissa on väliseinäkkeet aina 5–7 lasinegan välissä, säilöttynä 18 celsiusasteen lämpötilassa (±2°C) ja 30–40 % suhteellisessa ilmankosteudessa (±5 %).

Työn aikana yksikään lasiruutu ei saanut siipeensä, vaikka osissa niissä oli lika hyvin tiukassa.

Kuvatiedostojen tietokoneavusteinen restaurointi eli entisöinti eli entistäminen eli prikkaus eli retusointi

Kaikki kuvankäsittely tehtiin Photoshopilla (Mac CS4) kuvankäsittelykoneessa, vedostustiedostot säädettiin päänäytöllä soft-proofattuina.

Kuvankäsittelyssä (kuten kaikessa muussakin työssä ;) ) oleellista on tietää heti alussa mitä lopputulokselta odotetaan.

• Tässä tapauksessa oli ennalta sovittu, että kuvista poistetaan roskat, naarmut, kulumat, syöpymät ja muut vastaavat, eli että kuvat entisöidään kuvaushetkeä vastaaviksi.
• Retusointi tehdään sillä tarkkuudella, että 13×18 cm koossa ei näitä virheitä voida havaita
  • Tästä noin nelinkertaisessa koossa (noin 50×60 cm) tarkasteltuna vielä ei ole silmää pahemmin häiritseviä tekijöitä.
• Dokumentteja ei alettu "vääristämään": ruudun kulmaan liimattuja numerolappuja ei (pääosin) prikattu pois kuvista eikä myöskään palkkikameran valovuotoja (negatiivin laaja-alainen solarisaatio).
• Kuvan entistäminen tehtiin korkearesoluutioisiin tiedostoihin, ja nämä prikatut harmaasävytiedostot tallettiin korkearesoluutioisina: 8-bittinen LZW-pakattu TIFF-kuva (ei ICC:tä), noin 30–80 Mt kuvasisällöstä riippuen.

Pigmenttivedosten valmistaminen digitoiduista ja restauroiduista kuvatiedostoista

Seuraavassa vaiheessa kuvista tehtiin vedostustiedostot laadukkaalle lumppupaperille (Ilford TA15, 100 % happovapaa).

Kuvan rajaus haluttuun ja extrapolointi eli resoluution pienentäminen

Digitoidussa ja restauroidussa kuvatiedostossa tarkkuutta eli resoluutiota oli vaikka muille jakaa: yli metriseen vedokseen. 240 ppi 1:1 koossa riittää vallan mainiosti Epsonin printtereille, ja yli 360 ppin ei kannata missään nimessä mennä. Koska nyt kyse oli pienistä vedoksista (katsotaan läheltä) ja vedostin Epson 11880 on luokkaa rankka, niin käytettiin 360 ppi:tä.

• Kuvatiedosto rajattiin halutun mukaiseksi (sitä ei oltu tehty skannatessa, mikäli koko kuva-ala oli ehjä eikä täten häirinnyt skannerin valoitusta).
• Kuvatiedoston koko laskettiin (extrapoloitiin) 13×18 cm (+ noin 5 mm leikkuuvaraa) @ 360 ppi resoluutioon.

Kuvan softprooffaus

Kuvat pitää kääntää värikuviksi, jotta varmistutaan, että ICC-profiili toimii aukotta, sävytoisto on neutraali ja sävyala rikas.

• Harmaasävykuva käännettiin värikuvaksi (8-bittinen RGB, AdobeRGB(1998)-väriavaruus).
• Kuvat soft-prooffattiin lasketun paperin/printterin mukaisesti, valittiin kohdemedian ICC-profiili (Proof Setup → Custom →...) – näin siis softprooffataan kuvatiedostoa.
  • Rendering Intentiksi valittiin Perceptual, jotta mustan pään sävyala toistuu hyvin.

Valoituksen / kuvausvirheiden korjaus

Seuraavaksi korjattiin valokuvaajan mahdolliset valoitusvirheet.

• Photoshopin työkalut: Shadows & highlights (talletettiin .shh -tiedostoon), paljon käytettiin myös Exposure-työkalua omalla tasollaan (layer).

Kuvasäädöt

Seuraavaksi tehtiin varsinaiset kuvasäädöt, joilla kaivettiin mahdollisimman paljon visuaalista informaatiota kuvatiedostoista, hyvää (valokuvaajan/vedostajan) makua rikkomatta.

• Photoshopin työkalut:  Curves, Levels, Color balance, Hue/saturation, Selective colors, Brightness & contrast
  • Tasoja käyttäen, teoksen esteettisten vaatimusten mukaisesti.

Kuvan terävöitys

Kuvan terävöityksestä ollaan yleensä montaa mieltä. Toisten mukaan sitä ei pidä tehdä juuri lainkaan (siis heidän, jotka pitävät pehmeistä Lambda/Lightjet-vedoksista), ja jotkut ajavat liiankin terävää kuvaa. Ongelmana on digipokkarit, jotka tekevät jo valmiiksi hieman liian terävää kuvaa, josta on sitten vaikea tehdä sen vuoksi tasapainoista (digitaalisen rakeen suhteen ei-silmille hyppäävää) isokokoista vedosta.

Terävöitys ei ole aivan yksinkertainen asia. Se tulee tehdä sopivasti suhteessa printin (fyysisen vedoksen) kokoon, kuvasisältöön/motiiviin, vedostusmateriaalin ja vedostimeen/musteisiin, missä vedostajan kokemuspohjainen tietämys on kullan arvoinen.

• Tässä työssä skannerin jälkeä sopii terävöittää keskinkertaisesti (USM noin 100 %, 1.0 radius).
• Kuvaa knollattiin myös keskinkertaisesti (USM noin 15 %, 15 radius).

Metatietojen lisäys

 

Metatiedot ovat tärkeitä, kun kuvia on paljon ja tieto pitäisi olla hakukelpoista, ainakin lukemakelpoista. Tässä työssä tilaaja ei nähnyt metatietoja tärkeinä. Ylimääräisenä bonuksena lisättiin perustiedot.

Kuviin lisättiin myös metatietoina valokuvaaja (Eero Vartia), aika karkeasti (1910-luku) ja metadatan syöttäjä (KAR Klaus A J Riederer 2010).

RGB-vedostustiedoston tallennus

Kun edellä mainitut operaatiot on tehty, ja lopputulos näyttää hyvältä pienessä ja suuressa koossa (näytöllä suurentaen/pienentäen) soft-prooffattuna (siis että värit ja sävyt näkyvät paperivedoksessa samanlaisina kuin näytöllä) talletetaan lopputulos.

• Näin lopulta on valmis vedostustiedosto, 8-bittinen RGB-tiedosto, jossa on noin 5 tasoa (layer).
  • Tiedostokoko on noin 20 Mt, LZW-pakattu TIFF-tiedosto.

Näyttö- ja www-kuvatiedostojen valmistaminen

Raakatiedostot ja prikatut tiedostot olivat kooltaan noin 30–80 Mt ja säädetyt RGB-kuvatiedostot noin 20 Mt. Selvästikin oli järkevää tehdä alhaisemman resoluution tiedostot kuvista nopeampaa näyttökatselua varten.

• Näyttökuva tehtiin extropoloimalla RGB-vedostustiedostoista, 1280 px leveys.
• Näyttökuva talletettiin metatiedot poistaen Save for Web & Devices -komennolla optimoiduiksi JPEG-kuviksi
  • 60/100 laatu, sRGB väriavaruus.
• Www-kuvat tehtiin jälkikäteen (kun kaikki kuvat oli käsitelty) Photoshopin Web Photo Gallery -automaattirutiinilla näyttökuvatiedostoista metatiedot poistaen
  • 600 px pitkä sivu, alhainen JPEG-laatu.

Vedosten tulostaminen eli vedostustiedoston ajaminen

 

 

 

Edellä on kuvattu kuinka vedostustiedostot luotiin (Adobe)RGB(1998)-väriavaruudessa. Printterit (paitsi Lambda/Lightjet) toimivat CMYK-maailmassa. Jos käytetään valmistajan tulostinajuria, se tulkkaa RGB-kuvat CMYK:ksi ja tekee niihin paperi- ja mustekohtaiset yleiset säädöt. Ongelmana on, että koska nämä säädöt eivät ole yksilöllisesti luodut käytetylle tulostimelle (eikä paperille), paperitulostinajuria käyttämällä soft-prooffaus ei useimmiten toimi. Toisin sanoen, mitä on näytöllä ei välttämättä vastaakkaan sitä mitä tulee ulos printteriltä.

Ainoa ratkaisu aina toimivaan vedos–näyttö-vastaavuuteen on käyttää valmistajan tulostinajurin sijaan Raster Imaging Processor -ohjelmaa (RIP), jonka avulla juuri kyseessä oleva printteri säädetään yksilöllisesti kunkin käytetyn vedostusmateriaalin mukaan. RIP:ssä optimoidaan musteen määrä per kukin tulostimen osaväri (esimerkiksi Epson 11880:ssa on yhdeksän eri väriä), musteiden yhteismäärä ja linearisoidaan tulostin. Viimeksimainitussa pidetään huoli siitä, että musteen määrän kasvaessa värin densiteetti ("voimakkuus") kasvaa myös tasaisesti ("lineaarisesti"). RIP:iä voidaan käyttää myös värihallintaan (RGB–CMYK-muunnokseen, painoprofiilien simuloimiseen), kuvatiedostojen ryhmittelyyn (layout design), automaattisten leikkausmerkkien luomiseen ja tulostamisen automatisointiin.

RIP-ohjelma laskee kuvan pikseli pikseliltä uudestaan huomioiden ohjelmassa asetetut tulostimen musteasetukset. Valokuvavalmistamo KAR ei käytä RIP:iä värienhallintaan itsessään: RIP:iin tuodaan jo valmiiksi CMYK:kiin käännetyt vedostustiedostot. Photoshopin värimoottori (ACE, Adobe color engine) on yksi parhaimmista, ja näin toimimalla päästään parhaimpaan vedos-näyttö -vastaavuuteen.

• RGB-kuvatiedostosta valmistettiin CMYK-vedostustiedosto
  • Kuva käännettiin paperin mitattuun ICC-profiiliin (convert to profile), samaan jota käytettiin soft-proffaauksessa
  • mustan pisteen kompensointi, perceptual intent ja ditherointi käytössä
• CMYK-tiedostoista (kuva-ala 13×18 cm) yhdistettiin isommaksi kuvatiedostoiksi (lumppupaperin leveys 91,4 cm)
• Isokokoiset CMYK-tiedostot siirrettiin RIP:iin ajettavaksi
• Vedostimen (Epson 11880) toiminta tarkastettiin
  • Tulostuspäiden kunto tarkistettiin (Nozzle check)
• RIP:n laskemat 1-bittiset tiedostot siirrettiin tulostimelle ajettaviksi

 

 

Vedosten jälkikäsittely

Vedosten jälkikäsittely, varsinkin kun kyseessä on paksu mattapaperi rullalla, on tuskallista.

• Vedosten nostaminen vahingoittumattomana printteristä ja leikkaaminen paperipinnan kärsimättä on kaikkein vaativinta!
• Asiakkaalle luovutettiin määrämittaan leikatut vedokset, asiakas kiinnitti ne itse kuva-albumiin Valokuvavalmistamo KAR:n opastuksen pohjalta (happovapaa albumi silkkipapereilla, kuvat albumiin kuvakulmilla, paperiin saa koskea vain reunalta puhtaat puuvillahansikkaat kädessä)

 

 

 

 

Kuvatiedostojen tallentaminen ja pitkäaikaissäilytys

Edellä laajahkosti kuvattu raakaskannatut, restauroidut, näyttötasoiset ja vedostustiedostot talletettiin kaikki tarkoitusta varten hankitulle 1 Tt:n kovalevylle ja neljälle DVD-levylle. Työvaiheet olivat allakuvatut.

• Tiedostonimien tarkistaminen
• Tiedostorakenteen (puun) muodostaminen
• Tiedostojen kopiointi oikeaan paikkaan puussa
• Kansiorakenteen kopiointi asiakkaalle hankitulle USB-kovalevylle 
• Kansiorakenteen jakaminen ja kopiointi DVD -levyille
• Kovalevyn ja DVD:n toiminnan tarkistaminen
• DVD:n nimeäminen

Pitkäaikaissäilytys on hankala kysymys, jopa niin hankala, että siihen ei kukaan oikeastaan halua ottaa virallisesti kantaa. Kuinka kauan kovalevy, DVD-levy, CD-levy, muistitikku, LTO-nauha ja muut digitaaliset tallennusmediat säilyvät? Helppo vastaus: kukaan ei tiedä tarkasti. Menettämisriskiä voi vähentää pitämällä monta kappaletta tiedostoista, kuten tässä tapauksessa:

• Asiakkaan kannettavan tietokoneen kovalevy. Eliniän odote ehkä 2–5 vuotta
• 1 Tt vaihtokovalevy, jossa kuvatiedostot omassa osiossaan, toinen osio muuta käyttöä varten. Eliniän odote ehkä 3-5 vuotta)
• DVD-levyt. Eliniän odote ehkä 0-10 vuotta

Niin, tietotekniikan kanssa päivät päästensä työskenneellä ei ole antaa kovin ruusuista tulevaisuutta näille tallenteille. Ainoa tapa varmistaa tietojen säilyminen näillä näkymin on virkistää tietoa säännöllisesti, esimerkiksi puolen vuoden välein tarkistaa median toimivuus ja esimerkiksi 3–5 vuoden välein kopioida tiedot uusille medioille. Tarvittaessa kopioinnin yhteydessä pitää tehdä formaattikonversio, jotta tiedostojen lukukelpoisuus ohjelmistoissa myös säilyy. Digitaalisessa maailmassa saattaa hyvinkin näet käydä niin, että vaikka tiedot eivät sinänsä katoaisi, katoavat laitteet ja ohjelmistot, jotka tukevat vanhoja tallennuslaitteita ja -formaatteja.

Edellä mainitun työlään ja hieman lohduttomaltakin tuntuvan bittien kohtalon vuoksi päädyttiin siihen, että restauroiduista tiedostoista tehtiin paperikopiot parhaiten säilyvälle materiaalille: 100 % happovapaa lumppupaperille (= puuvilla). Sen eliniän odote on 100–200 vuoden tietämissä, jos vain kuva-albumia ei unohdeta aurinkoiselle pöydälle, ulos tai vuotavan kukkaruukun alle. Vielä parempi olisi ollut tehdä kahdet kopiot, toiset säilöä museaalisesti ja toisia voisi sitten näyttää aina tilaisuuden tullessa. Mutta kopiot voidaan tehdä myös myöhemmin – niin kauan kuin bitit ovat tallessa.

Lopetus – Töiden luovutus ja laskutus sekä uuden keikan odottaminen

Lopussa kiitos seisoo vai seisooko? Tällä kerralla kyllä (suomalaisten on vaikea käyttää sanaa "kiitos").

Lopputulokset

Asiakas toi näytille kuva-albuminsa, josta tuli niin hieno, ettei hän sitä ihan jokaiselle näytäkään. Tässä kuitenkin muutama kuva malliksi muille ihmeteltäväksi.

 

 

 

 

 

 

Laskutus

Mitä homma maksoi?

• Aivan liian vähän.
• Lasku PDF:nä asiakkaalle.
• Tuntityöstä tuli halvempaa kuin urakkatyöstä.

Mitä opimme?

Asiakaspalvelu on kaiken a ja o. Miten se menikään? Ollaan rehellisiä ja tehdään homma hyvin. Tyytyväinen asiakas tulee takaisin; tyytymätön voi ruveta ilkeäksi ja haukkua vielä muillekin.

• Kerrotaan asiat niinkuin ne ovat. Jos homma ei tule toimimaan, kerrotaan se heti.
• Ei peitellä omia virheitä.
• Keskitytään olennaiseen asiakkaan kannalta, mikä ei olekaan aina kovin helppoa.
• Tehdään selväksi, että haetaan mutkikkaissakin ratkaisuissa asiakkaan etua.
• Palvellaan kokonaisvaltaisesti, avaimet käteen periaatteella.

Poikiko uutta keikkaa?

Ai että tuliko uutta keikkaa? Kyllä vain.

• Puolikkaan lasinegan (sen yhden ainoan, joka oli rikki valmiiksi) täydellinen restaurointi ja 30×40 cm vedoksen tekeminen ja kehystäminen paspiksen alle. Puolikkaat oli alunperin raakaskannattujen joukossa, mutta ei jatkotyöstettävien.
• Esitelmä aiheesta ''Valokuvien entistäminen ja säilyttäminen'' yhdessä asiakkaan Matti Vartian kanssa Hesperian rotaryklubilaisille Cantina Westissä, Helsingissä, 18.5.2010, paikalla lähes 20 kuulijaa.